RSS
Hasta la vista Fellini, Bergman, Coppola ja Kurosawa. Täällä katsotaan, kommentoidaan ja kiillotetaan elokuva-aarrearkun himmeämpiä helmiä. Saattaa sisältää juonipaljastuksia.

Pukki tositoimissa


Kyllä! Vielä ehti katsoa yhden jouluhirvityksen ennen kuin vuosi vaihtuu. En muista mitä kautta tämä elokuva tuli tietooni, mutta koska se on toistuvasti rankattu sadan huonoimman elokuvan joukkoon, oli se pakko nähdä. Kuusikymmentäluvun (syystäkin) unohdettu scifi-pukkiklassikko Santa Claus Conquers the Martians, olkaa hyvä.




Santa Claus Conquers the Martians 
Valmistumisvuosi: 1964
Ohjaaja: Nicholas Webster
Pääosat: John Call, Leonard Hicks, Vincent Beck, Bill McCutcheon, Victor Stiles, Donna Conforti, Chris Month


Marsin lapsiin on tarttunut joulukuume liiallisesta Maan tv-ohjelmien katselusta, eivätkä he suostu syömään tai nukkumaan. Tarvitaan vuosisatoja vanhan käppänän neuvoja, joten päälliköt suuntaavat mitä ilmeisimmin pahvista ja lakanoista kyhäellyn vuoren juurelle. Savutuhnusta ilmestyvä nariseva guru ilmoittaa lasten tarvitsevan leikkiä ja hauskanpitoa - Marsiin täytyy saada Joulupukki!

Vihreisiin trikoopukuihin ja antennikypäriin pukeutuneet marsilaiset lähtevät siis kohti Maata: "Prepare space ship number 1!". Siepattuaan kaksi amerikkalaismuksua marsilaiset saavat selville, että Joulupukki asuu Pohjoisnavalla. Nähdään muun muassa mies maailman epäuskottavimmassa jääkarhupuvussa, huikea Torg-tappajarobotti sekä psykologista valtapeliä pehmon Kimar-johtajan ja sotaa lietsovan Voldarin kesken.

Pukki ja lapset viedään Marsiin, jossa hohotteleva valkoparta levittää ympäriinsä joulun riemua ja panee lahjapajan pystyyn. Pahis-Voldar kuitenkin punoo taas juoniaan ja heittää kapuloita rattaisiin. Kaikki huipentuu happopainajaista muistuttavaan välienselvittelyyn, jossa Joulupukki ja lapset kukistavat Voldarin sykofantteineen leluilla.

Pohjavire on vahvasti kylmä sota -henkinen: marsilaisten avaruusalusta luullaan Neuvostoliiton satelliitiksi ja heidän iloton kulttuurinsa pelastuu joviaalin kapitalistipukin toimesta. Myös Yhdysvaltain puolustusjärjestelmää - erityisesti ilmavoimia - hehkutetaan leffassa antaumuksella. Koko karmeutta säestää vuorotellen maaninen rummutus, fanfaarit, sirkusmusiikki ja tieteistilutus.

Tämä 1960-luvun joulupläjäys ei oikein svengannut. Hämmensi kylläkin. 

(Kuva: http://www.headinjurytheater.com/images/S&M%20Poster%201.jpg)

Kuin kaksi marjaa

Aah, välipäivät ennen vuodenvaihdetta ovat silkkaa juhlaa: on aikaa rentoutua, leikkiä joululahjoilla ja ... katsoa huonoja elokuvia! Tänäänkin tuli katsottua peräti kaksi, Matka maan keskipisteeseen ja Identtiset kaksoset. Molemmat aika mätiä, mutta epäsuhtaisen veljesparin kustannuksella iloitteleva Twins keräsi roimasti enemmän sympatiapisteitä kuin Brendan "viidakon ykä" Frasierin ja CGI-dinosaurusten tähdittämä 3D-mekastelu.




Twins (Identtiset kaksoset)
Valmistumisvuosi: 1988
Ohjaaja: Ivan Reitman
Pääosat: Arnold Schwarzenegger, Danny DeVito

Arnold Schwarzenegger (leffassa Julius Benedict) on tulosta hallituksen huippusalaisesta tieteellisestä kokeesta, jossa kuuden "geneettisesti ylivoimaisen" miehen ja yhden naisen dna:sta yritetään kehittää täydellistä ihmisyksilöä. Mutta hups! Kokeen seurauksena syntyykin kaksi vauvaa: übermensch Schwarzenegger ja jämät, eli DeVito.

Siirrytään nykyaikaan. Iso-Arska on varttunut syrjäisellä, troppisella saarella tiedemiehen huomassa, joka on luonut hänestä todellisen uomo universalen: Arska taitaa kaiken taistelulajeista klassiseen kirjallisuuteen. Kun 35 vuoden kypsään ikään ehtineelle lihaksikkaalle yleisnerolle paljastuu, että hänellä on kaksoisveli, lähtee Iso-A vimmatusti kumipaatilla soutaen sisarrustaan etsimään.

Geneettisesti heikompaa hiihtokenkää saanut DeVito (leffassa Vincent Benedict) on puolestaan lyhyt, hikinen ja pönäkkä pitkähiuksinen kaljupää (you know, Juice-style), joka diilaa varastettuja autoja ja pakoilee velkojia, mutta saa jostain käsittämättömästä syystä aina naisia. Maksamattomat parkkisakot vievät pikkumiehen lopulta telkien taakse, jolloin veljesten tiet kohtaavat.

Huumoria heruutetaan paitsi kaksosten eriparisuudesta, myös siitä, kun tynnyrissä kasvanut, jättimäiseltä vajakilta puvuntakki-shortsit-tennarit-yhdistelmässä näyttävä Schwarzenegger totuttelee Los Angelesin meininkiin. Iso-A opettelee mm. ajamaan autoa, tanssimaan, juomaan kaljaa ja pääsemään eroon poikuudestaan.

Lisää juonikohkausta saadaan, kun DeVito varastaa tietämättään auton, jossa on arvokas lasti. Takakonttiin tungetusta apparaatista on luvassa 5 miljoonaa dollaria Houstonissa - sinne siis. Roadtripille änkeää mukaan äitiään etsivä korsto velipoika ja DeViton tyttöystävä siskoineen, mutta ei siinä vielä kaikki: perään lähtevät myös alkuperäinen tavarantoimittaja ja velkojat.

Kyllähän siitä ihan kelpo kökkökasarikomediasoppaa syntyy. Lopuksi äitikin löytyy, veljekset saavat unelmiensa naiset ja syntyy lisää kaksosia. Huraa.

Olen minä paljon huonompiakin nähnyt, mutta ei Twins millään mitta-asteikolla hyvä elokuva ole. Samanlaista harmitonta ja hieman väsähtänyttä hömppää kuin esimerkiksi Sokkotreffit.


(Kuva: http://latimesblogs.latimes.com/photos/uncategorized/2007/04/09/twins.jpg)

It's Turbo time!


Mikä olisikaan parempi tapa valmistautua jouluun, kuin leipoa (hieman epämuodostuneita) piparkakkuja ja katsoa kauan odotettu koko perheen jouluklassikko Jingle All the Way? No ei mikään!



Jingle All the Way (Isäni on turbomies)
Valmistumisvuosi: 1996
Ohjaaja: Brian Levant
Pääosat: Arnold Schwarzenegger, Sinbad (eli koomikko David Adkins), Phil Hartman, Rita Wilson

Arnold Schwarzenegger on uratykki Howard Langston, jolla ei ole aikaa perheelleen. Missattuaan taas yhden karatenäytöksen, Arska yrittää ostaa takaisin poikansa kiintymyksen hankkimalla hänelle joulun hittilelun, Turbomiehen. Vasta aattona kauppaan ryysäävä Schwarzenegger saa pian huomata, että figuurit on myyty loppuun aikoja sitten. Lisäksi hermoja kiristää turbomiesjahtiin lyöttäytyvä nilkki postimies (Sinbad) sekä vittuileva, Ned Flandersia muistuttava naapuri, joka havittelee Arskan vaimoa.

Lähtötilanne suorastaan vaatii päätöntä kohkausta, ja sitä piisaa: Schwarzenegger taistelee apinan raivolla muiden mattimyöhäisten kanssa viimeisistä turbomiehistä ja saa siinä sivussa käsilaukusta päähän, ryömii lasten leikkitelineessä, taistelee nunchakuja heiluttelevaa ostaripukkia vastaan ja pakenee saatanallisesti örisevää poroa. Ja mitä olisi joulukomedia ilman tontuiksi pukeutuneiden kääpiöiden heittelyä...

Onnellinen loppu saadaan, kun Kalifornian kuvernaattori osuu oikeaan aikaan oikeaan paikkaan: hänet puetaan vahingossa Turbomieheksi jouluparaatiin. Suihkumoottoriselkärepulla varustettu sankari saa jännittävän loppuhuipennuksen jälkeen nuken ja lunastaa paikkansa hyvänä iskänä. Jee.

Iso-Arskalla on näyttelijän/koomikon lahjoja yhtä paljon kuin jouluhalolla. Siitä huolimatta Turbonaattorin tähdittämä joululeffa oli huonoudessaan melko viihdyttävä. Kokemusta täydensi saksalaisaksentilla puhuttu englanti, mikä on ehkä hauskinta mitä tiedän.

Näissä tunnelmissa Filminaattori toivottaa hyvää joulua ja iloista uutta vuotta! Jingle all the way!


(Kuva: http://www.kingroom.com/movies/2004/dvd/dvd-coverart/jingle-all-the-way-1.jpg)

Maailmanlopun tehosteorgiat


Kävin eilen katsomassa elokuvan 2012. Ei olisi pitänyt, sillä palava rakkauteni katastrofielokuviin koki kohtalokkaan kolauksen. Voi Emmerich, minkä teit!



2012
Valmistumisvuosi: 2009
Ohjaaja: Roland Emmerich
Pääosat: Tietokoneavusteiset erikoistehosteet, John Cusack, Chiwetel Ejiofor, Amanda Peet

Minua varoitettiin ennakkoon, että kyseisessä spektaakkelissa ei juuri juonen kehittelyyn ole panostettu, mutta en voinut vastustaa trailerissa heruuteltuja tsunameja, maankuoren repeämiä ja tulivuorenpurkauksia. Tehosteet olivatkin kunnianhimoisia - harmi vain, ettei niistä ehtinyt nauttia.

Silmien eteen syöstään hengästyttävällä tahdilla murenevaa maankuorta, kaatuilevia kerrostaloja, mereen uppoavia suurkaupunkeja ja purskahtelevaa magmaa. Muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta yli kaksi ja puolituntinen tuomiopäivätorttu koostuu onttojen päähenkilöiden kilpajuoksusta kiihtyvän maailmanlopun kanssa. Naurettavia läheltä piti -pelastumisia on kyllästymiseen asti, samoin liian helppoja vitsejä, ennalta-arvattavia juonenkäänteitä, ydinperhepropagandaa sekä liioittelevan ylevää pohdintaa ihmisluonnosta kriisitilanteessa. Moralistista sanomaa siivittävä paatoksellinen ääniraita on korostetun manipuloiva, mikä nostatti pientä närästystä ainakin omalla kohdallani. Lopetus on marsipaaniakin imelämpi.

Ikävä todeta, mutta kyllä tässä vähän pannaan katsojaa halvalla. Emmerich tarjoilee scheissea komeassa käärepaperissa ja jälkimaku on sen mukainen.

(Kuva: http://www.collider.com/wp-content/image-base/Movies/T/Two_2012/posters/2012%20movie%20poster.jpg) 

Syltty pahana


Tämänkertainen pläjäys ei ole varsinaisesti jouluelokuva, mutta koska se sijoittuu joulunaikaan ja painii kunniakkaasti rehvakkaiden toimintakökköleffojen kärkikastissa, otin sen ilomielin kokoelmiin mukaan. Cobra on tahattoman huumorin runsaudensarvi, joten itsenäisyyspäivän ilta Stallonen seurassa oli varsin viihdyttävä kokemus.



Cobra (Cobra - Lain vahva käsi)
Valmistumisvuosi: 1986
Ohjaaja: George P. Costamos
Pääosat: Sylvester Stallone, Brigitte Nielsen, Reni Santoni, Brian Thompson

Sylvester Stallone on Dirty Harryn amerikanitalialainen kasariversio, tulitikkua suupielessään jauhava Marion Cobretti. Pilottilaseja suosiva "the Cobra" patsastelee ilmeettömänä piukeissa farkuissa ja ajelee ympäriinsä päheällä vuoden 1950 Mercurylla, jossa on AWSOM 50 -rekkarit ja turbokiihdytyksen takaava nitro-nappula. Hänet kutsutaan apuun, kun normipoliisit eivät saa supermarketissa riehuvaa ammuskelijaa kuriin. Stallone astelee kauppaan ja niittaa pahiksen, ehtien toki nauttia huikan Coors-olutta ammuskelun lomassa. (Myös Pepsi ja Coca-Cola pääsevät huomionarvoisiin sivurooleihin).

Stallone saa pomolta huudot tarpeettoman väkivallan käytöstä ja piittaamattomuudesta protokollaa kohtaan, mutta pian häntä jo tarvitaankin kaupunkia terrorisoivan sarjamurhaajan taltuttamiseen. Seuraa hämmentävä, aikalaismusiikin ryydittämä kollaasi Stallonesta ja työpari Santonista kuppaamassa tietoja alamaailman kontakteilta ja tanskalaisamatsoni Brigitte Nielsenistä poseeraamassa robottien kanssa. Sitten otoksia rautavalimossa kirveitä kalisuttavasta klaanista ja kulmikasleukaisesta Brian "turpa" Thompsonista (elokuvassa pääpahis Night Slasher) lahtaamassa nuoria naisia kauhistuttavalla piikkiveitsellä. Nielsen sattuu paikalle yhden tällaisen hirmuteon aikaan, joten hänet tulee eliminoida. Mutta sepäs ei käykään noin vain, kun suojelijaksi saapuu Stallone.

Seuraa köykäisiä viittauksia murhaklaanin motiiveihin ("heikot täytyy tappaa uuden maailman luomiseksi" tms.), sähkökitaratilutuksella höystettyjä takaa-ajoja, väijytys motellissa, "get down!" -huudahduksia ja messevä lopputaistelu valimossa, jossa kuuma rauta roiskuu ja jatimatikki laulaa. Huipennuksena turpa-Thompsonin psykoottinen monologi ennen kuin Stallone runttaa hänet metallikoukkuun, joka kyydittää yöviiltäjän iloisena hehkuviin lieskoihin.

Nielsen pelastuu, tottakai, ja työpari Santonikin selviää muutamalla ampumahaavalla. Hän toivoo Stallonen tuovan hänelle nallekarkkeja, jotka jostain käsittämättömästä syystä on käännetty Tahmatassu-patukoiksi! Tämä oli minusta niin hilpeää, että siitä oli pakko mainita. Ehkäpä 80-luvulla värikkäät gummybearsit eivät olleet vielä rantautuneet Suomeen, vaan makeanhimo tyydytettiin tahmatassuilla... kuka tietää. Maistaisin ehdottomasti. Ai niin: niuho pomo saa lopuksi Stallonelta täpäkän nyrkiniskun mahaan. Siitäs sai, mokoma kalkkis.

Cobra oli huonoudessaan varsin viihdyttävä ja juuri sopivaa sunnuntai-illan ajanvietettä. Kankeiden ja yltiöväkivaltaisten kasaritoimintaleffojen aatelia.

(Kuva: http://cineplexmovieposters.com/New%20Posters/Cobra_100811_XL.jpg) 

Kauhukakarat kentällä


Kovaa vauhtia lähenevän kristuksen syntymäjuhlan kunniaksi olen päättänyt korkata kammottavien joulukomedioiden kimaran. Ensimmäiseksi katseluun pääsi Canal+ Comedy -kanavalla pyörivä Unaccompanied Minors, eli Lentokentän kauhut. Ounastelin jo tuon suomenkielisen nimen perusteella, että nyt on luvassa jotain hirvittävän huonoa - enkä joutunut pettymään. Tämä jouluinen koko perheen komedia pitäisi nimittäin haudata visusti kuusimetsään ja tuhota todisteet.




Unaccompanied Minors (Lentokentän kauhut)
Valmistumisvuosi: 2006
Ohjaaja: Paul Feig
Pääosat: Dyllan Christopher, Lewis Black, Tyler James Williams, Wilmer Valderrama, Brett Kelly, Gina Mantegna, Quinn Shephard


Avioerolapset Dyllan Christopher ja Dominique Saldaña ovat lentämässä kaksistaan isänsä luokse toiselle puolen maata, mutta juuttuvatkin keskilännen välilaskulentokentälle lumipyryn takia. Kentällä on muitakin yksin matkustavia alaikäisiä ja siitäkös riemu repeää: ajellaan lentokenttäkärryllä, leikitään löytötavaroilla ja seikkaillaan matkatavaroidenkuljetuskoneistossa. Lapsia yrittää vahtia kiltti Wilmer Valderrama, mutta rauha saadaan maahan vasta kun lapset siirretään lentokenttähotelliin. Kekseliäs kakaraviisikko jää kuitenkin kentälle, sillä lumi on ehtinyt tukkia tiet hotellille.

Mutta ei hätää: soveliasta juonitohinaa syntyy, kun hapan lentokentänjohtaja Lewis Black jahtaa lapsia ympäri kenttää ja yrittää tappaa kaikkien joulumielen. Riittävän kohelluksen jälkeen nähdään, kuinka paksu poika toppahaalarissa, Brett Kelly (joka on näytellyt myös oikeasti hauskassa joulukomediassa, Bad Santassa), käy hakemassa joulukuusen ja lapset koristelevat kentän jouluisaksi. Aamun koittaessa kaikki kentälle jumittuneet saavat lahjoja ja äkeästä Lewis Blackistäkin saadaan joulupukki. Lumipyry on loppunut ja kaikki pääsevät joulupäiväksi kotiin - it's a Christmas miracle!

En voi kuin sääliä niitä vanhempia, jotka joutuvat katselemaan tällaista potaskaa jälkikasvunsa kanssa. Suosittelen vahvasti hankkimaan pilailulasit ja ottamaan salaa nokoset, jos lapset palaavat videovuokraamosta tämä tuotos kainalossaan.

Seuraavaksi yritän haalia käsiini todellisen jouluklassikon: elokuvan Jingle All the Way (Isäni on turbomies). Siitä se joulufiilis lähtee!

(Kuva: http://en.wikipedia.org/wiki/File:Unaccompanied_minors_poster.jpg) 

Trooppisten vesien hinaajat


Katsoin eilen todella kehnon elokuvan. Se oli täydellistä ajanhukkaa, mutta tuntui paremmalta vaihtoehdolta viikonlopun leffaksi kuin huomenna esitettävä MVP: Most Vertical Primate, joka kuuluu samaan apinatrilogiaan viimeksi katsomani MXP: Most Extreme Primaten kanssa. Tällä kertaa hulvaton apina-Jack skeittaa itsensä ihmisten sydämiin.

En kerta kaikkiaan kykene altistamaan itseäni toiselle koko perheen simpanssikomedialle, joten katsoin täysin väsähtäneen, halvalla homohuumorilla ratsastavan lomasekoilun nimeltä Boat Trip - Kuuma sinkkuristeily.



Boat Trip (Kuuma sinkkuristeily)
Valmistumisvuosi: 2002
Ohjaaja: Mort Nathan
Pääosat: Cuba Gooding Jr., Vivica A. Fox, Horatio Sanz, Roselyn Sanchez

Cuba Gooding Jr. vie nyrpeän emäntänsä Vivica A. Foxin kuumailmapalloajelulle, tarkoituksenaan kosia tätä. Unelmavävy ei kestä korkeaa ilmanalaa ja heittää ryynit morsionsa päälle (ei todellakaan yllä leffaoksennusten kärkijoukkoon). Kaiken päälle Vivica ilmoittaa löytäneensä toisen uroksen. CGJ jää masentuneena viettämään ankeaa poikamieselämää.

Plösö talkkarikaveri Horatio Sanz saa houkuteltua CGJ:n lopulta kuumalle sinkkuristeilylle, mutta kavala matkatoimistovirkailija Will Ferrell buukkaakin pojat salaa homomatkalle. Sankarit kiipeävät paattiin, joka kuhisee miespareja ja assless chapseja, mutta hälytyskellot eivät soi. Kun suuri herääminen vihdoin tapahtuu, on parivaljakko kauhuissaan penis-jääveistosten ja transujen keskellä. Tapahtuu kuitenkin jännittävä juonenkäänne, kun laivalle pelastetaan keskellä merta ajelehtinut pelastuslautallinen povekkaita bikinibeibejä: Ruotsin "aurinkokylpyjoukkue". Hehkeä on myös hetero tanssinopettaja Roselyn Sanchez, johon CGJ iskee silmänsä. Homofoobikot tekeytyvät gay-pariksi, jotta pääsevät epäilyksiä herättämättä mahdollisimman lähelle valloituksiaan.

Loppuelokuva tiivistettynä: stereotyyppihomoja, Victoria Silvstedt hieromassa tissejään, kabareeta, Roger Moore (!) vanhana homoherrasmiehenä, poikien suuttumusta aiheuttava paljastuminen heteroiksi ja täysin yllätyksetön loppuratkaisu.

Tämä oli kammottavaa kakkendaalia. En voi suositella kenellekään edes kostoksi.

Pohdin aikani, minkä takia amerikkalaiselokuvan ruotsalaisstereotypioihin sekoittui aimo annos teutonisia vivahteita. Perusnimet Inga ja Ursula olivat tälläkin kertaa mukana, mutta Victoria Silvstedtin perhe asui alppimajaa muistuttavassa mökissä ja isällä oli melko varmasti jonkinlaiset lederhosenit jalassa. Auringonottomaajoukkueen valmentaja oli myös melko führermäinen. Ratkaisu löytyi lopulta krediiteistä: osittain saksalainen (ja itseironinen?) tuotantotiimi.

(Kuva: http://www.impawards.com/2003/posters/boat_trip_ver4.jpg) 

Apinameininkiä


Herranjumala, mikä herkkupala: komedia lumilautailevasta simpanssista! Kuten jo viimeksi taisin todeta, näitä koko perheen kuraleffoja kannetaan katsojien eteen kuin tarjottimella viikonloppuisin. Tänään voisi vieläpä valita Talladega Nightsin ja MXP: Most Extreme Primaten välillä. Will Ferrellin "hulvaton vauhtikomedia" on kuitenkin jo nähty, eli ei muuta kun apinat kehiin.



MXP: Most Extreme Primate
Valmistumisvuosi: 2003
Ohjaaja: Robert Vince 
Pääosat: Devin Douglas Drewitz, Trevor Wright 

Apina-Jack on masentunut ja kaipaa aikoja, jolloin päivät täyttyivät skeittauksesta ja jääkiekon pelaamisesta. Huoltajatäti päättää piristää koko apinapoppoota ja buukkaa riemuloman Meksikoon. Kentällä Jack eksyy Coloradon-lennolle ja päätyy hohhailemaan sombrerossa ja ponchossa lumisille kylille. Onneksi 12-vuotias Devin Douglas Drewitz ottaa kädellisen hoitoonsa. Isä sattuu sopivasti olemaan työmatkalla ja holtiton isoveli Trevor Wright on juonessa mukana.

DDD:n luona apina mm. pelaa Xboxia, syö muroja, käy suihkussa, ajaa partansa, harjaa hampaitaan ja lukee Darwinin Lajien syntyä (mikä oli ehkä leffan paras kolmisekuntinen). Poika ja simpanssi lumilautailevat yhdessä, mutta kuvaan ilmaantuu pari älykääpiörikollista, joiden pomo puhuu jotain, mikä yrittänee kuulostaa gansteri-italianenglannilta. Tarkoituksena on siepata apina ja tahkota sillä hyvät rahat. Rötös epäonnistuu ja simpanssi pääsee osallistumaan pojan kanssa lumilautailukilpailuun, jonka parivaljakko tietenkin voittaa. Hoitotätikin saapuu noutamaan kadonnutta apinalastaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Surullista kyllä, simpanssi oli tämän elokuvan paras näyttelijä. I shit you not.

Onneksi viikonlopun leffasaldo ei jäänyt yllämainitun mestariteoksen varaan. Eilen katsoin yhteensä melkein kuusi elokuvaa, mikä taitaa olla jonkin sortin henkilökohtainen ennätys. Suoritettuani aamulla massiivisen kahdeksan opintopisteen kirjatenttikokonaisuuden, otin lukemiseen menetetyn vapaa-ajan korkoineen takaisin.

Ensimmäisenä ruutuun pääsi yksi kaikkien aikojen lemppareistani, vuonna 1940 valmistunut The Thief of Bagdad. Lainaisin sen kirjastosta kirjamessujen antikvariaattiosastolta hankkimani leffajulisteen inspiroimana, ja kyllä se vaan huikea tuotos oli edelleen. Orientalismihenkinen seikkailufantasia riemastuttavan kömpelöine erikoistehosteineen on oikea vanhan ajan helmi. Kökköefekteistä puheenollen joskus pitäisi katsoa uudelleen myös seuraavan vuosikymmenen tieteisklassikot The Day the Earth Stood Still (1951) ja The Incredible Shrinking Man (1957). Hienoja elokuvia.

Muu leffapäivän anti olikin suurimmaksi osaksi uudempaa ja vähän heikompilaatuista. Hyviä olivat vielä puolella silmällä katsottu verikekkerimusikaali Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Street ja postapokalyptinen Miyazaki-anime Nausicaä of the Valley of the Wind, mutta kolme muuta leffaa olivat aika heikkoja esityksiä.

Tai no, ennakkoluuloista huolimatta Adam Sandlerin ja Drew Barrymoren tähdittämä 50 First Dates oli ihan kelvollinen romanttinen komedia, jos sitä lajityyppiä ylipäätään sietää. The Sisterhood of the Travelling Pants 2:stakin olisin varmasti pitänyt 15 vuotta sitten, samoin kuin ykkösosasta. Maagisten farkkujen taru on ihan mainio - joskin melko tavanomaisen opettavainen - nuorille tytöille suunnattu viihde-elämys. Illan päättänyt kauhuelokuva The Ruins oli sen sijaan niin ennalta-arvattavaa ja kliseisesti toteutettua peruspaskaa, ettei siitä voi sanoa oikein mitään hyvää. Sitä en kelpuuttanut edes arvioitavaksi, sillä sen huonous oli liian keskinkertaista ja mitäänsanomatonta. Ainoan plussan tälle amerikkalaisnuorten Meksikon-lomaa kulisseinaan käyttävälle kauhupätkälle voisi antaa siitä, ettei horroria aiheuttanut joku naurettava tehostepiru, vaan ilkeän juonikkaat ikiaikaiset murattiköynnökset. Se antaa toivoa, että omaperäisyyttä oli edes yritetty tavoitella.

(Kuva: www.delhifun.com) 

Perästä kuuluu


Viikonloppuisin ei näköjään tarvitse poistua kotisohvaa kauemmaksi huonoja elokuvia metsästämään: Voice-kanavalta tullut koko perheen komedia Thunderpants vakuutti huonoudellaan jo heti ensimmäisistä minuuteista lähtien.



Thunderpants
Valmistumisvuosi: 2002
Ohjaaja: Peter Hewitt
Pääosat: Bruce Cook, Rupert Grint (Harry Potterin Ron Weasley), Paul Giamatti


Bruce Cook (leffassa Patrick Smash) pieraisee itsensä raivokkaasti ulos äitinsä kohdusta, onneksi Conan O'Brienin näköinen synnytyslääkäri ottaa kopin. Kotona käy ilmi, että sairaalaepisodi oli vasta alkusoittoa - pojalla on vakava flatulaatio-ongelma. Pikku-petomaani ajaa perheen kriisiin: isä lähtee, äiti masentuu ja sisko katkeroituu.

Koulussa ei mene sen paremmin, mutta paskaa ajava antisankari saa sentään kaverin: hajuaistitta syntyneen astrofysiikkanörtin Rupert Grintin (Alan Allen), eli nuoren Ron Weasleyn. Weasley valjastaa pierevän ystävänsä ilmatyynyaluksen kaasumoottoriksi ja parivaljakko voittaa paikallisen lentovälinekilpailun. Weasleyn nerous huomataan ja mustiin laseihin verhoutunut Paul Giamatti noutaa hänet valtion palvelukseen. Petomaanipojan sen sijaan värvää maailman toiseksi paras tenori, joka ei kykene laulamaan sitä korkeinta nuottia. Mutta poikapa pystyy. Peräpäällään.

Tenorista tulee pojan avulla maailman paras, mutta huijaus paljastuu kun ilmoille pääsee konsertissa tappava tuhnu. Kaasu haurastuttaa pidikevaijerit ja valonheitin tippuu kilpailevan tenorin päälle. Poikaa syytetään murhasta. Syyttäjä Stephen Fry (!) on sen verran vakuuttava, että 11-vuotias peräreiän pärisyttäjä joutuu teloituskompanian (!) eteen. Paul Giamatti rientää apuun ja poika pääsee osaksi Yhdysvaltain avaruuskeskuksen operaatio Hot Dogia. Matkalla hän tapaa jälleen rakkaan ystävänsä Ron Weasleyn, joka on koko ajan ollut avaruuskeskuksen palveluksessa.

Avaruuteen eksyneet astronautit tarvitsevat apua, joten Weasley kehittelee Thunderpants 3 -pelastusraketin, jonka poika pruuttaa ruusukaalien voimin avaruuteen. Mahtipontista musiikkia ja jännityksen hetkiä. Astronautit pääsevät takaisin maahan ja pierupojasta tulee sankari. The end.

Tätä katsoessa mietin monesti, miten Stephen Fry ja Paul Giamatti ovat eksyneet tällaiseen projektiin. Rahapula? Tuttavanpalvelus? Pohdin myös, millainen on mahtanut olla se myyntipuhe, jolla käsikirjoittaja/ohjaaja Peter Hewitt on vakuuttanut tuottajat leffaideansa loistokkuudesta.

Mielenkiintoista olisi tietää uppoaako Jyrinähousu kohderyhmäänsä, eli noin 8-12-vuotiaisiin. Vaikea sanoa. Muutaman riemunkiljahduksen ääniefektit ehkä nostattaisivat, mutta itse en ensikädessä suosittelisi tätä pätkää lapsille enkä lapsenmielisille. Tämä pieru pitäisi tunkea takaisin peräsuoleen.

(Kuva: http://en.wikipedia.org/wiki/Thunderpants)

Heikkopäät sokkotreffeillä


Ensimmäisenä leffana haaveilin esitteleväni kaikista huonoimman elokuvan, jonka koskaan muistan katsoneeni: noin 11-vuotiaana parhaan ystävän kanssa videovuokraamon hyllyltä virhearvioidun Heikkopäät hiihtokoulussa (Ski Patrol).

Vaikka leffamakumme ei vielä tuolloin ollut kehittynyt huippuunsa, havaitsimme yksimielisesti elokuvan olevan täyttä tuubaa. Totta tosiaan, Heikkopäiden vertaista kuraa ei ole sen koommin tullut vastaan. Jos pieruhuumorista pitävistä viidesluokkalaisista ei saa puristettua edes yhtä kiherrystä, on kyseessä täysi tappio. Piste.

Tuon hiihtopätkän olisin silti mielelläni katsonut uudelleen - määritelläkseni tarkemmin, miksi se oli niin käsittämättömän mätä - mutta pintapuolisen etsinnän jälkeen kävi ilmi, että sitä saisi vain VHS-versiona Amazonin kautta. Tuskinpa tuollainen vahinkolaukaus on koskaan DVD:lle päätynytkään. Jos se kuitenkin vielä jonkun divarin nurkista putkahtaa, harkitsen videonauhurin hankkimista, mutta sitä odotellessa jouduin valikoimaan Filminaattorin avausleffaksi toisen tekeleen.

Kuin kohtalon johdattelemana istahdin sohvalle juuri kun ruudussa pyöri Sokkotreffien alkukrediitit. Tämä kankea kohkauskomedia kultaiselta 80-luvulta ei ollut ihan niin huono kuin olisin toivonut, mutta ei hätää: kyllä se huono on.




Blind Date (Sokkotreffit) 
Valmistumisvuosi: 1987
Ohjaaja: Blake Edwards
Pääosat: Bruce Willis, Kim Basinger, John Larroquette


Bruce tarvitsee deitin tärkeisiin firman illallisiin. Autokauppias-veli rientää hätiin ja Bruce pääsee sokkotreffeille hemaisevan Kim Basingerin kanssa. Mutta ah, Kimillä on heikko viinapää ja kahden skumppahömpsyn jälkeen alkaakin tapahtua. Kim riehuu ravintolassa ja rouva Yakamoton geisha-peruukki lentää lattialle. Pian Kimin murhanhimoinen ex-miesystävä John Larroquette vainoaa pariskuntaa apina kyydissään. Joukkotappelu baarissa, kamalaa saksofonimusiikkia. Autosta varastetaan ovet ja istuimet. Bruce saa juoppohulluuskohtauksen ja menee kuokkimaan Kim Basingerin hienostotuttavien iltamiin. Bruce jonglööraa pateella, tipahtaa parvekkeelta kakkuun, painii aidan läpi ja pakottaa aseella uhaten John Larroquetten tanssimaan moonwalkia.

Bruce joutuu putkaan, mutta Kim lupaa mennä Johnin kanssa naimisiin, jos tämä puolustaa Brucea oikeudessa. Bruce vapautuu, pukeutuu havaiji-paitaan, ostaa kitaran ja kyllästää konvehtirasian konjakilla. Kim vetää hääpäivänä suklaajurrit, pappi lentää uima-altaaseen ja Bruce ja Kim saavat toisensa. Lopuksi Bruce soittaa Kimille sähkökitaraa rannalla, valtavan Coca-Cola-pullon pönöttäessä etualalla.

Yhteenveto: Ylläoleva kertoo kaiken tarvittavan. Kammottava, mutta jokseenkin tyypillinen genrensä ja aikansa tuote.

Ensi kerralla jotain vielä huonompaa.


(Kuva: www.movietrimmer.com)

Filminaattori esittäytyy


Blogin lähtöasetelma selvästikin pyytää päteviä perusteluja. Miksi kirjoittaa huonoista elokuvista, kun hyviäkin on tarjolla? 

Olin aikaisemmin jonkinasteinen leffapoliisi, valmiina virkaintoisesti pamputtamaan lyttyyn jokaisen amerikkalaisen tehostespektaakkelin ja toimintakomedian pelkän trailerin perusteella. Tiedätte tyypin: hän on mikseripöydän vieressä kriittisesti kulmiaan kurtistelevan rock-poliisin serkku, joka onnistuu pilaamaan leffan kuin leffan viisastelemalla juonen epäloogisuuksista ja pääosanesittäjän puutteellisista näyttelijänkyvyistä.

En koskaan ollut leffasnobi pahimmasta päästä, mutta mielestäni elokuvan ensisijainen funktio oli tarjota taiteellisia, ei häpeilemättömän viihdyttäviä elämyksiä. Halveksin Iso-Arskaa, Poliisiopisto-elokuvia ja amerikanpiirakka-tyyppisiä teinikomedioita. Toisaalta, korneja kasaritanssielokuvia (Flashdance, Footloose, Dirty Dancing yms.) fanitin jo silloin. Ihmismieli ei ole yksiselitteinen.

Jossain vaiheessa annoin kurttuisen otsani siletä ja aloin katsomaan elokuvia hieman laajemmalla skaalalla. Heitettyäni hyvästit leffanatsi-mentaliteetille, huomasin elokuvien katsomisen olevan paljon hauskempaa. Ennakkoluuloista luopuminen ei ole tuottanut pelkästään ilahduttavia kokemuksia (esimerkiksi Love Gurun tai Epic Movien katsomiseen käytettyä aikaa en koskaan saa takaisin), mutta aion pitäytyä valitsemallani tiellä.

Nyt vien elokuvakulttuurisen avartumiseni astetta pidemmälle: olen päättänyt tehdä löytöretken täysin luokattomien leffojen maailmaan. Yritän saada käsiini mahdollisimman mauttomia elokuvia; sellaisia, jotka kehnoudessaan koettelevat käsittämättömän rajoja. Huonouden mittareina ja apuna filmien valikoimiseen käytän valtamediassa esitettyjä elokuva-arvioita sekä The Golden Razberry Awardsin listauksia pahimmista flopeista. Yhtenä projektina onkin katsoa läpi kaikki huonoimman elokuvan Razzie-palkinnon saaneet vuodesta 1980 lähtien.

Näillä myyntipuheilla aloitan miellyttävän itsekidutuksen elokuvamaailman kelvottomimpien aikaansaannosten parissa. Nostalgia Criticia mukaillen: Minä katson sen, ettei sinun tarvitse!
 
Copyright 2009 Filminaattori. All rights reserved.
Blogger Template by Blogger and Blogger Templates.
Bloggerized by Miss Dothy