RSS
Hasta la vista Fellini, Bergman, Coppola ja Kurosawa. Täällä katsotaan, kommentoidaan ja kiillotetaan elokuva-aarrearkun himmeämpiä helmiä. Saattaa sisältää juonipaljastuksia.

Karhuherran karmea kosto


Hupsistarallaa, taas on venähtänyt päivitysväli aika eeppisiin mittasuhteisiin... Vaan tokkopa tuo maailmaa kaataa - eikun uutta kiekkoa kehiin. Tällä erää vuorossa Mega Monster -boksiin kuuluva Bear (2010), joka oli sekä kuolettavan tylsä että äärimmäisen huono.



Bear
Valmistusvuosi: 2010
Ohjaaja: John Rebel
Pääosissa: Brendan Michael Coughlin,
Patrick Scott Lewis, Katie Lowes,
Mary Alexandra Stiefvater

Kaksi veljestä tyttöystävineen/vaimoineen ovat matkalla (ilmeisesti) jonkun synttäreille, kun heidän farmari-Chevynsä leviää tienposkeen. Peltilehmä on pian kunnossa, mutta pensaasta kuuluu pahaenteistä rapinaa ja örähtelyä. Toinen tytöistä menee lähemmäksi selvittämään, mikä villipeto mahtaa olla kyseessä. Koska pitäähän se nyt tietää, samalla tavoin kuin on välttämätöntä tarkistaa kaikki epäilyttävät äänet pimeässä talossa - etenkin, jos olet yksin.

No, karhuhan siellä lymyää. Se ei ole järin kookas, eikä näytä olevan hyökkäysaikeissa, joten se selvästikään ei ole kannessa mainostettu tappajamesikämmen. Tästä huolimatta yksi pojista hakee käsiaseen ja ampuu karhun kuoliaaksi. Lajitoverinsa lahtaamisesta suivaantuneena paikalle lompsii isompi karhu ja alkaa ahdistella nuoria. He onnistuvat könyämään auton sisään, mutta karhu kippaa sen nurin. Hetken koslaa tuupittuaan otso kääntyy pois ja menee nyyhkymusiikin säestämänä suremaan ammuttua karhukaveriaan. Lopulta peto katoaa metsään.

Kenollaan oleva auto täytyy jälleen korjata, mikä tarjoaa oivat puitteet veljesten välienselvittelyyn. Puidaan yhdentekeviä perhekriisejä siihen asti, että karhu ilmaantuu taas paikalle. Seuraa jännittäväksi tarkoitettu ajojahti kolmen metrin säteellä autosta, minkä päätteeksi karhu raatelee nuoremman veljen tyttöystävän. Auton ikkunaan jää vain märkä pläntti. Muut näyttelijät käyvät kuumeisesti läpi metodinäyttelemisen peruskurssia päässään ja tekevät kaikkensa näyttääkseen järkyttyneiltä.

Karhu palaa useaan otteeseen piinaamaan päähenkilöitä, aina saman, ärsyttävän musiikin säestyksellä. Vanhempi veljistä lähtee hakemaan apua, jolloin hänen vaimonsa ja pikkuveljensä ehtivät puida lisää turhanpäiväisiä suhdekiemuroita. Jaarittelu keskeytyy tilapäisesti, kun karhu RAAHAA VANHEMMAN VELJEN TAKAISIN AUTOLLE, TAPPAAKSEEN TÄMÄN VASTA MYÖHEMMIN. Kyllä. Tämä karhu haluaa kostaa pitkän kaavan mukaan. 

Seuraa lisää pitkäveteistä jorinaa. Syyllisyydessä piehtaroiva vaimo joutuu tunnustamaan bylsineensä pikkuveljeä ja olevansa nyt raskaana. Dramaattista sananvaihtoa, syyttelyä, läpsimistä. Piinallinen avautumissessio keskeytyy onneksi lopulta, sillä karhu palaa, raatelee veljekset ja päästää armeliaasti paksuna olevan vaimokkeen pakenemaan puskiin. Lopuksi näytetään luontodokumenttimaista kuvaa autonraadossa telmivästä karhusta. Roll credits.

Olipa harvinaisen työläs katseltava! Tuskanhiki helmeili valehtelematta otsalla jo ensimmäisen vartin aikana.

Elokuva on täysin epäonnistunut genrehybridi: puoliksi halpaa petokauhua, puoliksi huonosti näyteltyä ihmissuhdedraamaa. Tuotanto on äärimmäisen pihiä alusta loppuun. Kuvauspaikka on kehnosti valaistu, näyttelijät harrastelijoita ja kalusto mitä luultavimmin kahden pennin rihkamaa. Ohjaajakaan tuskin on ammattikuntansa kuumimpia nimiä - tämän lisäksi hän on ohjannut vain tekeleen nimeltä Wolf Town (2010), jossa nelihenkinen kaveriporukka joutuu verenhimoisen susilauman saartamaksi. Kuulostaa etäisesti tutulta...

Masentavaa kyllä, monsteriboksissa on vielä yksi elokuva jäljellä. Täytyy toivoa, että tappajakäärmeestä on saatu enemmän irti.

(Kuva: www.filmey.com)

Van Damme, hokkarihemmo



No nyt tuli katsottua aikamoista kökkökamaa. Heti alkuun paljastan, että tämä on todella huono pätkä. Eikä Muscles from Brussels tee edes spagaattia.



Sudden Death (Äkkikuolema)
Valmistumisvuosi: 1995
Ohjaaja: Peter Hyams
Pääosissa: Jean-Claude Van Damme, Powers Boothe,
Raymond J. Barry

Palomies Van Damme yrittää pelastaa pientä lasta liekehtivästä talosta, mutta lapsi kuolee. Van Damme traumatisoituu. Leikataan tökerösti nykyhetkeen, jossa Stanley Cup (Penguins vs.Black Hawks) on pian alkamassa.

Eronnut, enää satunnaisesti töissä käyvä Van Damme on päässyt palotarkastajaksi kisahalliin ja käy hakemassa lapsensa (Whittni Wright ja Ross Malinger) katsomaan peliä nihkeän ex-vaimon luota. Samaan aikaan joukko terroristeja soluttautuu jäähalliin aikeenaan siepata Yhdysvaltain varapresidentti. Matsin käynnistyessä alkaa myös kulisseissa tapahtua: roistot pääsevät turvatoimien ohi varapresidenttiin käsiksi ja koplan nokkamies Powers Boothe sanelee ehtonsa - tsiljoona biljoonaa dollaria ennen pelin päättymistä tai areena räjähtää taivaan tuuliin!!!

Van Damme huomaa tyttärensä kadonneen katsomosta ja lähtee etsimään tätä. Tuolla, maskotin matkassa! Valtavaksi pingviiniksi pukeutunut roisto vie Whittni Wrightin muiden panttivankien luo ja palaa tekemään selvää Van Dammesta. Seuraa intensiivinen kamppailu laitoskeittiössä: Van Dammen pää joutuu melkein lihaleikkuriin, jonka jälkeen Van Dammen pää melkein upotetaan rasvakeittimeen. Pian JCVD kuitenkin pääsee niskan päälle heittämällä muovitönkästä chilirouhetta maskottipään sisään ja työntämällä linnun höyryävän kuumaan suurkeittiöastianpesukoneeseen. Toisen roiston hän niistää iskemällä tarjottimelle jääneen liha-aterian rippeet tämän kaulavaltimoon – luu kurkkuun, kirjaimellisesti.

Van Damme onnistuu saamaan yhteyden virkavaltaan, mutta iskujoukot eivät pääse räjähteillä miinoitettuun halliin. Niinpä yhden miehen tehopartio alkaa purkaa pommeja omin päin. Pahiksia luuraa joka nurkan takana, joten Jean-Clauden on keksittävä äkkiä jotain nohevaa. Hän naamioituu Pittsburghin maalivahdiksi, luistelee muina miehinä kentälle ja pelastaa pelin! Mutta aika käy vähiin... on aloitettava tappelu jäällä, jotta pääsee rangaistusaition kautta purkamaan loput pommit. Seuraa kiivasta kamppailua, konekivääri laulaa, veri roiskuu.

Ja sitten, kuin tilauksesta: jatkoaika, johon ehtii tunkea vielä monta taistelukohtausta. Van Damme riehuu hallin katolla, listii roistoja, kiitää lopulta vaijerilla alas kupolin sisäsaumaa ja räjäyttää omatekoisen pommin avulla miehen mentävän aukon panttivankiaitioon pelastaakseen lapsensa.

Ei jännitys kuitenkaan vielä tähän lopu. Viime metreillä Powers Boothe onnistuu nappaamaan Whittni Whiten mukaansa, Jean-Claude lähtee perään. Tappelua, säpinää! Tyttö vapautuu. Boothe kipuaa pakokopterinsa kyytiin dollarinkuvat silmissään, mutta Van Damme ennättää tarrautua tikkaisiin ja ampua pilotin, jolloin härveli syöksyy hidastettuna sisään jäähalliin ja räjähtää. Lapset ovat turvassa ja Jean-Claude pyyhkii hiet otsalta. Loppu.

Jonkinlainen Die Hard -kopiohan tämä lienee, mutta kammottavan huono sellainen. Melkein hävettää edes puhua leffoista samassa lauseessa. Damme on pökkelö, dialogi kuraa ja lapsinäyttelijät aivan onnettomia. Täyttä savea, älkää katsoko edes vapun jälkeisessä hupailumielentilassa.

(Kuva: imdb.com)

Voittaja syö kaiken


Kuten tuossa aiemmin jo mehustelinkin, ostin itselleni kolmen kovan eli boksin, josta löytyy Mega Shark vs. Giant Octopus (2009), Lockjaw (2008) ja Bear (2010). Ensimmäiseksi katsoin megahain ja jättimustekalan taiston, joka oli Putouksen Leena Hefner o.s. Herppeenluomaa mukaillakseni hirrrvveen, HIRRRRvvveen huono.


Mega Shark vs. Giant Octopus
Valmistumisvuosi: 2009
Ohjaaja: Jack Perez
Pääosissa: Debbie Gibson, Lorenzo Lamas,
Vic Chao, Sean Lawlor

Huolellisesti meikattu ja kammattu valtameritutkija Debbie Gibson on arktisella sukellusvene-ekspeditiolla bongaamassa valaita. Samaan aikaan vedenpinnan yläpuolella armeijan helikopteri pudottaa mereen jonkinnäköisen kaikuluotainlähettimen, mikä saa valaat aivan villeiksi. Massiiviset nisäkkäät puskevat päin jäävuorta, jonka sisuksista lohkeaa kaksi kammottavaa otusta: megahai ja jättimustekala! Gibson todistaa kaiken tämän omin silmin, mutta luulee nähneensä näkyjä ja on kuin ei mitään, lallallaa.

Siirrytään Japanin aluevesille, jossa jättimustekala tuhoaa himolonkeroineen kokonaisen öljynporauslautan. Herrasiunaa, Godzillako sieltä nousee!?!? Tasukete, tasukete!


Samaan aikaan toisaalla: lentokone lentelee kaikessa rauhassa ehkä hieman liian lähellä merenpintaa, kunnes matka katkeaa syvyyksistä hirvittävällä ponnistusvoimalla syöksähtävän megahain kammokitaan.


Merihirviöiden hirmuteoista tietämättömänä Debbie tutkii rantaan ajatunutta valaan raatoa. Alue on eristetty, mutta noheva tiedenainen huomaa valaassa törröttävän hampaan ja vohkii sen mukaansa. Hän vie sen professorituttavalleen Sean Lawlorille, ja he yrittävät selvittää mikä on tuo kumma löydös, joka SIIS AIVAN ILMISELVÄSTI ON HAMMAS. Pitkällisten selvitysten jälkeen he päätyvät toteamaan, että hammashan se on. 
Hätiin kutsutaan myös japanilainen asiantuntija Vic Chao, joka selvittää katsojille kyseen olevan esihistoriallisista muinaishirviöistä.

Tutkijakolmikko alkaa kehitellä keinoa, jolla otukset saataisiin houkuteltua ansaan. Alkaa kankea
kollaasi, jossa Gibson, Lawlor ja Chao puljaavat erivärisillä vesivärililiemillä löytääkseen oikean yhdisteen. Katsoja ehkä osaakin jo arvata mitä on tuloillaan, sillä hän on katsonut Terra Novaa, jossa myöskin puijataan esihistoriallisia petoja, mutta elokuvassa suurta löydöstä toki pihdataan sen verran, että Gibsonin ja Chaon välille ehtii kehittyä pientä romanssintynkää... Seuraa viitteellistä vaakamamboa takahuoneessa... ja sitten: FEROMONIT!!! Mutta tietenkin!

Tutkijat ja armeijan kovanaamat sulloutuvat sukellusveneeseen ja lähtevät merelle tekemään lopun syvyyksien hirviöistä. Megahai ehtii haukata palan Golden Gate Bridgestä, ja tästä hermostunut armeijaheppu ehdottaa jo ydinpommia. Vedenalaisesta ekosysteemistä huolehtiva Gibson keksii kuitenkin paremman ratkaisun: taistelkoot muinaispedot toisensa hengiltä! Möröt houkutellaan samaan paikkaan ja ne taistelevat kuolemaan saakka. Ei siis niin, että toinen kuolee ja toinen voittaa, kuten luonnossa joskus tapahtuu, vaan niin, että molemmat kätevästi haukkaavat paskaa. Uhka neutralisoitu: pedot vajoavat vetiseen hautaan ja maailma pelastuu. 

Hävytöntä roskaa. Juonenkuljetusosiot ovat kuin pornoleffasta, tehosteet uskomattoman halpoja (tärisytän kameraa, niin näyttää että tämä sukellusvene kallistelee) ja huumoria ei nähtävästi oltu budjetoitu teokseen lainkaan.

Olen nähnyt pahempiakin, mutta tämä oli oikea kärsimys. Olisi ehkä pitänyt olla hirrrvveen, HIRRRRvveen humalassa...

(Kuva: http://homecinema.thedigitalfix.com)

Tulevien katselmusten himottelua


POW! Tsekatkaas mitä tilasin itselleni joululahjaksi:


Blogi on päässyt pahasti näivettymään, joten lienee korkea aika kurittaa dvd-soitinta ja katsoa lisää elokuvateollisuuden kuraisimpia tuotoksia.

Ensimmäisenä lautaselle pääsee ehdottomasti tuo keskimmäinen Mega Shark vs. Giant Octopus, joka on ollut katsomislistalla pitkään. Ö-luokan elokuviin erikoistunut filmistudio The Asylum tehtailee  ns. minibudjetin megaspektaakkeleita viitisen kappaletta vuodessa, ja leffakammotukset menevät suoraan kotiteatterilevitykseen. Mitä luultavimmin loistokamaa.

Arviot: coming soon...
(Kuva: 
http://www.zavvi.com)
 
Copyright 2009 Filminaattori. All rights reserved.
Blogger Template by Blogger and Blogger Templates.
Bloggerized by Miss Dothy