RSS
Hasta la vista Fellini, Bergman, Coppola ja Kurosawa. Täällä katsotaan, kommentoidaan ja kiillotetaan elokuva-aarrearkun himmeämpiä helmiä. Saattaa sisältää juonipaljastuksia.

Rähinäpalleroiden riehuretki


Kuten Vajaatoimintasankarin Occo edellisen postauksen kommenttiosiossa muistutti, muinoin hankkimani neljän leffan Critters Collection on istunut hyllyssä pölyttymässä jo aimo tovin. Suoranainen synti!

Kulttiklassikon - joksi ehkäpä ainakin sarjan ensimmäistä osaa voisi luonnehtia - katsominen on pyörinyt mielessä jo pitkään, mutta aina jostain on kiilannut houkuttelevampi elokuva katselujonon kärkeen. Joka tapauksessa, 
menneenä viikonloppuna korkkasin vihdoin kokoelman. One down, three to go.


Critters (Critters - Keskiyön nakertajat)

Valmistusvuosi: 1986
Ohjaaja: Stephen Herek
Pääosat: Dee Wallace-Stone, M. Emmet Walsh,Scott Grimes, Nadine Van der Velde,Billy Green Bush, Don Keith Opper

Vankila-asteroidilla joukko pahansisuisia pikkuolioita onnistuu kaappaamaan aluksen, jolla ne sukkelasti pakenevat lain kouraa avaruuteen. Perään lähtee kaksi neonvihreänä loistavaa palkkionmetsästäjää, jotka voivat ottaa minkä hahmon hyvänsä. Kun pakoretkeläisten kohteeksi tarkentuu Maa, toinen bountyhunttereista muuntautuu suosionsa huipulla olevan kuvitteellisen glamrokkarin, Johnny Steelen, näköiseksi toisen jatkaessa matkaa hehkuva möntti päänään. Sulautuvat saletisti joukkoon.

Avaruuden tuholaiset takaa-ajajineen laskeutuvat keskilännen pikkukaupunkiin, jossa ydinperhemalli kukoistaa ja maissi kasvaa korkeana. Keskiössä on nelihenkinen Brownin poppoo: jämpti isäntä Billy Green Bush, herttainen äiti (myös E.T.:ssä äippänä nähty Dee Wallace), poikien perässä juokseva teinitytär Nadine Van Der Velde ja kolttosteleva kuopus Scott Grimes. Nurkissa pyörii myös juopotteleva renki Don Keith Opper, joka uskoo ufojen tulevan hetkenä minä hyvänsä.

Pian alkaa tapahtua. Löytyy kaluttu lehmänraato. Poliisi katoaa pahaenteisesti autonsa alle maiskutteluäänien saattelemana. Brownin perheen talosta menee sähköt. Isäntä menee tutkimusretkelle kellariin, jolloin hän joutuu kiiluvasilmäisten nakertajien hampaisiin. Vihuliaisen ensikohtaamisen jälkeen hän kuitenkin selviää takaisin taloon.

Samaan aikaan toisaalla: tenitytär muhinoi heinäladossa poikaystävänsä, city-urpo Billy Zanen kanssa, joka pian tylsänä sivuhahmona päätyy crittersien kitaan. Kauhunhuudot kiirivät talolle, ja pikkuveli rientää hätiin taskut täynnä omatekoisia pikkupommeja. Hän onnistuu niistämään yhden nakertajan nakkaamalla papatin tämän leipäläpeen. PUF! Mustat, terävähampaiset karvapallot pyörivät ympäri maatilaa. Yksi riiviöistä yrittää joko a) jörniä tai b) ahmia hätääntyneenä räpiköivää kanaa perä edellä. Räyhäpallot kasvavat kokoa saadessaan murkinaa. Sekasortoa, kaaosta!

Kaupungissa nahkaan ja niitteihin sonnustautuneet palkkionmetsästäjät jäljittävät saalistaan. Mönttipää on ottanut paikallisen pastorin olomuodon, mikä hämmentää kyläläisiä suuresti. Reteät bountyhuntterit poikkeavat matkan varrella 
keilahalliin, jossa Johnny Steele vetäisee sellaisen laakin, että KEILAT RÄJÄHTÄVÄT!

Apuvoimia hakemaan lähtenyt pikkuveli Scott Grimes onnistuu jossain vaiheessa johdattelemaan palkkionmetsästäjät talolle, jolloin crittersit katsovat parhaaksi palata alukselleen. He ovat kuitenkin kaapanneet mukaansa teinityttären, joten äkkiä perään!

Loppukahinointi avaruusaluksella päättyy siten, että Scott Grimes pelastaa siskonsa ja ujuttaa yhden pommeistaan kyytiin. Räjähde ei suostu syttymään, mutta viime hetkellä juoppo renki Don Keith Opper heittää viskipullosta kyhäämänsä Molotovin cocktailin alukseen. Nakertajat ehtivät vielä räjäyttää pikku kepposena perheen kotitilan tuusannuuskaksi, mutta haukkaavatkin jo seuraavana hetkenä itse paskaa. POOM!

Palkkionmetästäjät ovat kelpo jätkiä ja kiepauttavat kosmisilla taikavoimilla perheen talon jälleen kasaan ennen lähtöään. HURAA! Lopuksi pedataan jatko-osaa zoomaamalla kolmeen critters-munaan heinäladossa.

Niin no, no niin. Tämä oli ihan viihdyttävä kauhukomedia kaikkine kliseineen ja ennalta-arvattavuuksineen. Pyörimällä liikkuvat karvapallot ovat hupaisa ilmestys, ja täytyy sanoa, että pidin myös tukkarokkariksi muuntautuvan intergalaktisen palkkionmetsästäjän ideasta.

Vaikka Critters ei nyt ihan huippukamaa ollutkaan, tämän jälkeen odotukset seuraavista osista saattavat olla perusteettoman korkealla. Huhut kertovat ainakin kahden viimeisen leffan olevan halpaa kuraa. Odotan innolla.

(Kuva: 
http://lazaruslair.files.wordpress.com)

Kuoleman limavanat


Leppoisan kesäillan ratoksi tuli kaiveltua pitkästä aikaa The B-Movie Collection -boksia. Siinäkin kokoelmassa on vielä monta leffaa näkemättä, mutta tällä kertaa eniten houkutteli verenhimoisten tappajaetanoiden tarina. Ja täytyy kyllä todeta, että valinta oli erinomainen! Slugs osoittautui varsin viihdyttäväksi kasariroskaelokuvaksi.



Slugs
Valmistusvuosi: 1988
Ohjaaja: Juan Piquer Simón
Pääosat: Michael Garfield, Kim Terry, Philip MacHale,
Alicia Moro, Santiago Alvarez, Concha Cuetos, 
John Battaglia

Pahaa-aavistamaton amerikkalaispikkukaupunki uinuu idyllissään, kunnes yksinäinen juoppo joutuu etananruoaksi kotonaan. Äreä seriffi John Battaglia ja salskea terveystarkastaja Michael Garfield hälyytetään paikalle. He patsastelevat huoneeseen kulmasta, josta on suora näköyhteys sohvalla retkottavaan mädäntyneeseen ruumiseen, ja ihmettelevät, että mikäs täällä haisee. Ai kas, tuo puoliksi syöty densohan se siinä käryää.


Seuraavaksi terveystarkastajaa työllistää nainen, joka valittaa kamalasta hajusta talonsa liepeillä. Garfieldin ystävä, puhtaanapitolaitoksessa työskentelevä viemärivelho Philip MacHale, menee ronkkimaan putkistoa talon alla. Reippaan sanitaatiohepun hymy hyytyy, kun käy ilmi, että viemärissä vaanii jotain epäilyttävää...

Siirrytään vanhemman pariskunnan kasvihuoneelle. Muori jämentää miestänsä hoitamaan pari tuholaisten valtaamaa kasvia kuntoon. Pahaksi onneksi julma tappajaetana livahtaa isännän puutarhahanskan sisään ja käy kiinni, kun ukko vetää kintaan käteen. Mies yrittää vimmatusti hakata kättään irti kirveellä paksun tehosteveren pulputessa ja emännän kauhistellessa vieressä. Hän onnistuukin lopulta, mutta siinä melskatessa jokin lannoitekanisteri tms. on alkanut sauhuta ja tapahtuu VALTAVA RÄJÄHDYS.

Tarkastaja Garfield alkaa huolestua toden teolla, sillä jättietanoita löytyy jo hänen pihaltaan. Siinä nurmikolla kyykkiessä hervottoman korni kauhuetana puraisee häntä sormeen, ja Garfield katsoo viisaammaksi ottaa näykkijän purkkiin jemmaan. Hän vie sen vaimonsa liioiteltua brittienglantia puhuvalle tutkijatuttavalle, joka kertoo katsojille perustiedot etanoiden biologiasta. Garfieldia kiinnostaa, maistuuko mölliäisille liha. "No hyvänen aika, ei kai nyt sentään", brittitutkija tuumaa. Eipä.

Siirrytään aivan leffan alussa tavatun Garfieldin tuttavapariskunnan kotiin. Vaimo on seitinohuesta päiväkännistä aiheutuneessa epähuomiossa silpunnut päivällissalaattiin yhden tappajaetanan, ja pian einestyksen jälkeen mies alkaa yökkiä. "Ehkä se johtuu anjoviksesta", ehdottaa liköörinhuuruinen vaimo. "Niin, salaatti maistui kyllä hieman suolaiselle". He jatkavat iltaa tietämättöminä hitaasti mutta varmasti lähenevästä splatter-herkuttelusta.

Toisaalla ruuhkatukkainen teinari menee tyttöystävänsä luo muhinoimaan. Meno on kiihkeää ja tissejäkin nähdään, mutta sitten wc-pöntöstä ryömii nälkäinen etana-armeija. Alaston tyttöystävä joutuu inhottavien nilviäisten armoille ruuhkatukan yrittäessä pelastautua ikkunasta persposket vilkkuen. Yritykseksi se kuitenkin jää, ja molemmat haukkaavat paskaa.

Laboratoriossa brittitutkija kohottaa hillitysti kulmakarvojaan, kun Garfieldin tuoma etana kellistää rotevan koe-eläinhiiren ja alkaa popsia menemään.

Nohevan terveystarkastajan päässä alkaa muotoutua teoria tappajaetanoista. Äreä seriffi viittaa kintaalla moisille mietteille, mutta sanitaatiosankari MacHalella on todisteita mutanttietanoita synnyttävästä myrkkyjätteestä. Nyt tarvitaan suunnitelma!

Palataan etanasalaattia syöneeseen mieheen. Kesken tärkeän bisnesillallisen tämä kaatuu mylvien maahan ja kaikista ruumiinaukoista purskahtaa inhoja limalieroja!!! Ei siis etanoita, vaan etanoiden loisia, kuten brittitutkija meille ystävällisesti selventää.

Garfield yrittää keskeyttää kaupungin vedenjakelun, sillä etanat ovat pesiytyneet viemäriverkkoon ja niitä tulee jo hanoistakin, mutta pormestari ei usko tappajaetanauhkaa todeksi. Pormestari luonnollisesti päätyy seuraavaksi etanoiden haukkapalaksi.

Gameplan alkaa muotoutua, kun brittitutkija keksii keinon päästää etanat päiviltään - litiumpohjainen arsenikkiliuos! He lastaavat tynnyrillisen ainetta mukaansa ja suuntaavat viemäreihin. Garfield houkuttelee ristiretkelle myös sanitaatioheppu MacHalen, joka dramaattisesti hyvästelee perheensä, KUIN ENNAKOIDEN TULEVAA KOHTALOAAN. 

Tutkija jää viemäriaukon suulle päivystämään ihmeliuoksensa kanssa, kun Garfield & MacHale katoavat maan uumeniin. He löytävät pian mutanttietanoiden pesäkkeen, mutta juuri ennen loppupamausta sanitaatiosankari molskahtaa etanaliejuun: näkyy vain ylös kurottava käsi ja veristä pulpahtelua. Garfield pelastautuu, tutkija laskee etanantappoliemet viemäriin, ja koko maanalainen putkiverkosto roihahtaa liekkeihin. Viemärinkannet sinkoilevat, joka paikassa RÄJÄHTELEE NÄYTTÄVÄSTI.

Garfield suree hetken veivinsä heittänyttä MacHalea ja astelee sitten emäntä kainalossa, hälytysajoneuvojen valojen välkkeessä kohti uutta huomista. (Joka on luultavasti limainen ja kauhistuttava, sillä lopuksi zoomataan viemärinkannella kiemurtelevaan kostajaetanaan...)

Aika hauska puolitoistatuntinen! Leffa rullasi eteenpäin kuten hyvän kauhu(komedia)n kuuluukin: uhkaa ilmassa leijuttaen, mutta liikaa kiirehtimättä ja etenkin liikaa näyttämättä. Splatter-kuvastoa on kohtuullisesti, ja tehosteet ovat keskimääräistä parempia - muutamassa kohdassa mieleen tuli Kadonneen aarteen metsästäjien sulava natsi. Huippukamaa, siis.

Huomattava osa repliikeistä tarjoillaan jälkiäänitettynä, mikä tuo rutkasti hauskuutta jo ennestään riemukkaaseen katselukokemukseen. Myös kumma sountrack viihdyttää: toimintakohtauksissa kuullaan dramaattisia patarumpuja, loppukohtausta ryydittää puolestaan kasarisitcomtunnarimainen sävellys.

Tätä suosittelen limaisen lämpimästi!

Kuva: http://3.bp.blogspot.com

Hinkkikarkelot hautuumaalla


Roskaelokuvan klassikoksikin mainostettu Orgy of the Dead esitettiin Yle Teemalla viime halloweeninä ikärajalla 7, joten arvelin luvassa olevan kohtuullisen kesy spektaakkeli. Ja niinhän se olikin - tekelettä voisi moittia jopa tylsäksi.



Orgy of the Dead (Orgiat hautausmaalla)
Valmistusvuosi: 1965 
Ohjaaja: Stephen C. Apostolof (käsis Ed Wood)
Pääosissa: Criswell, Fawn Silver, 
Pat Barrington

Kauhutarinoita työkseen tehtaileva William Bates ajelee ympäriinsä tyttöystävänsä (seksploitaatiotähti Pat Barrington) kanssa ja etsii vanhaa kalmistoa inspiraation toivossa. Pian he rysäyttävät puskaan juuri sopivasti karmivan luutarhan kohdalla, ja pariskunta jää pökerryksissä maahan makaamaan.

Siirrytään usvaa huokuvalle hautausmaalle, jossa mahtipontisesti puhuva pervo viitassa (selvännäkijä ja jonkin sortin viihdetaiteilija Criswell) vaatii nähdä kirottujen sielujen irstailushow'n. Jos esitykset eivät miellytä häntä, hän tuomitsee kalmoparat ikuiseen kadotukseen. Muhhahhahhahaa!!! Apunaan hänellä on kalpea ja pöyhkeätukkainen yön valtiatar, Fawn Silver (tämä rooli oli alkujaan varattu Maila Nurmelle eli Vampiralle, mutta ilmeisesti suunnitelmat muuttuivat). Ensimmäisenä esityksenä nähdään, kuinka mustaperuukkinen nainen tanssii alushousuissa, mokkasiineissa ja otsapannassa intiaanijoikauksen säestämänä.

Pariskunta heräilee, kuulee musiikin ja hiipii hautuumaalle pällistelemään. Meneillään on nyt toinen esitys, jossa punahiuksinen naisdemoni keikistelee alushousuissaan. Pervo viittamies Criswell nyökkäilee hyväksyvästi. Pat Barrington haluaisi häipyä epäilyttävästä miljööstä, mutta William Bates tuntuu yllättäen viihtyvän. He jäävät seuraamaan muoviluurangon ympärillä tapahtuvaa tissienheilutusta. Virhe.

Puskissa vaanineet Muumio ja Susimies nappaavat pariskunnan ja tuovat heidät Criswellin tykö. Heidät sidotaan pylväisiin ja pakotetaan katsomaan elävien kuolleiden kannukarkeloita, jossa lannevaateheppu parhaillaan ruoskii kissapukunaista. Kissanaisella on asussaan kätevästi luukut rintojen ja persauksen kohdalla. Seuraavaksi nähdään orjatytön piina. "Kärsimys mua ilahduttaa!", hihkuu kinky-Criswell. Paljon vääntelehtimistä ja maassa kierimistä, ihmissusi ja muumio diggailevat esitystä pensaikossa.

Yön valtiatar haluaa osansa huveista ja lähestyy Pat Barringtonia valtava voiveitsi ojossa, mutta Criswell ärähtää. Hän haluaa nähdä lisää ryntäitä. Alkaa flamencoesitys pääkallon ympärillä: kiihkeää pyörimistä ja meksikolaista musiikkia. Seuraavan vääntelehtimisaktin väliin on leikattu lähikuvia kalkkarokäärmeestä. Muumio uskoutuu Susimiehelle, ettei oikein välitä käärmeistä. Jammailua, innostuneita örähdyksiä ja ulvontaa.

Pariskunta yrittää vapautua siteistään vaihtaen samalla intohimottomia solvauksia. Dialogi on kerrassaan ponnetonta, mutta katsojan huomio kiinnittyykin pian vajakin näköiseen kalmomorsiameen, joka tytisyttää areenalla 60-luvun sympaattisia luomulollojaan hilpeän rytmimusiikin tahtiin. Vasemmanpuoleisessa tississä on selvästi enemmän liikettä ja se pomppii iloisesti sinne tänne. Savukone pössähtelee.

Aamu alkaa sarastaa. Pimeyden yksinvaltias Criswell haluaa nähdä vielä yhden esityksen ennen auringon ensisäteitä. Hämmentyneen näköinen zombityttö hortoilee edestakaisin yläosattomissa. Kun show päättyy, saa Fawn Silver vihdoin luvan lahdata Pat Barringtonin. Mutta hups! Aurinko nousee ja kaikki yön kummajaiset muuttuvat yhtäkkiä luurangoiksi.

Elokuva päättyy siihen, että kolaripaikalle saapuneet ensihoitajat lastaavat Barringtonia ja Batesia ambulanssiin. Loppuratkaisu on tuttu ala-asteen äidinkielen aineista: sitten heräsin, ja kaikki olikin vain unta! Maailman huonoimpana elokuvaohjaajana kuolemansa jälkeen palkittu Ed Wood ei näemmä ollut yhtään sen lahjakkaampi käsikirjoittajana.

Leffahan siis koostuu lähinnä yläosattomien naisten "tanssiesityksistä". Koreografiat ovat psykedeelisiä ja monesti täysin epäsynkassa musiikin kanssa. Näytteleminen on erittäin kökköä; Pimeyden ruhtinatar Fawn Silver on ainoa, joka näkee hieman vaivaa roolinsa eteen.

Kaipa tätä voi jonkinlaisena kulttiklassikkona pitää, mutta ei tämä kyllä omien roskasuosikkieni listalle pääse.

(Kuva: http://colunistas.ig.com.br)
 
Copyright 2009 Filminaattori. All rights reserved.
Blogger Template by Blogger and Blogger Templates.
Bloggerized by Miss Dothy