RSS
Hasta la vista Fellini, Bergman, Coppola ja Kurosawa. Täällä katsotaan, kommentoidaan ja kiillotetaan elokuva-aarrearkun himmeämpiä helmiä. Saattaa sisältää juonipaljastuksia.

Mies ja tomaatti ne yhteen sopii


Tilasin taannoin Play.comista mainion halpistuotantoleffaboksin, joka sisältää yhteensä 12 sertifioitua pienen budjetin kökköelokuvaa: Elvira - Mistress of the Dark, Return of the Killer Tomatoes, Night of the Living Dead, Hell Comes to Frogtown, Return to Horror High, Crocodile, Creature, The Stuff, Slugs, Spiders, Rats ja Octopus. The B-Movie Collection on huonojen elokuvien ystävälle ehta timantti. (Täällä Obsessed with Filmin lyhyet kuvaukset kaikista boksin leffoista)




Korkkasin kauhukomedialaatikon Tappajatomaattien paluulla, jossa ei kylläkään nähty ainuttakaan varsinaista tappajatomaattia. Hyväntuulista ja mehukasta halpishömppää joka tapauksessa.



Return of the Killer Tomatoes
(Tappajatomaattien paluu)
Valmistumisvuosi: 1988
Ohjaaja: John De Bello
Pääosat: George Clooney, Michael Villani,
John Astin, Karen Mistal, Anthony Starke


On kulunut parikymmentä vuotta "suuresta tomaattisodasta" (täytynee vilkaista tuo ykkösosa Attack of the Killer Tomatoes vuodelta 1978) ja kaupungissa ei vieläkään sallita tomaatteja missään muodossa. Nuori ja muhkeatukkainen George Clooney paistelee pienessä kuppilassa mansikkahillo-pepperoni-pizzoja ja Anthony Starke toimittaa näitä korvikekiekkoja asiakkaille. Yhden letun hän vie kumman professorin tykö, ja tiedossa onkin hyvä keikka: kauhujen kartanossa asuu myös hemaiseva avustaja Karen Mistal, johon Anthony on iskenyt himokkaat silmänsä.

Hullu tiedemies dippailee kellarissaan tomaatteja myrkylliseen jäteliemeen ja sädettää niistä itselleen musiikin myötävaikutuksella Rambo-armeijaa ja seksiorjia - myös Karen on tomaatista tullut. Eräästä eksperimentistä syntyy vahingossa karvainen mutanttitomaatti, jonka proffa dumppaa kylmästi roskiin. Karen pelastaa söpön turkkitomskun ja kaksikko pakenee kylille.

Karen pääsee pizzapoikien huomaan, mutta pian heillekin paljastuu, ettei ravinnepuikkoja ja kasvilannoitetta salaa naposteleva tyttö ole aivan normaali. Maailmanherruutta tavoitteleva professori kätyreineen tahtoo tomaattitytön takaisin ja takaa-ajon tiimellyksessä Karen muuttuu jälleen avuttomaksi kasvikseksi. Pizzapojat ryhtyvät pelastustoimiin, mutta jäävät itsekin vangeiksi tomaattilaboratorioon. Onneksi tarmokas karvatomaatti hakee apua ja lopulta kaikki pelastuvat, eikä kenestäkään tule ketsuppia. Paitsi tomaatti-Ramboista.

Tämä oli kyllä hulvattoman karmea, suorastaan roskaleffojen aatelia. Elokuva sisälsi runsaasti viittauksia tyylilajiin: välillä kuvaukset muka keskeytetään rahan puutteessa, kunnes saadaan tuotesijoittelulla sponsoreita ja Clooney kekkuloi Pepsi-pullo kädessä tai Kellogsin murohiutalepaketti kainalossa edestakaisin. Täysin kieli poskessa tehty ja itsetarkoituksellisen huono elokuva, mutta melko viihdyttävä. Ei mikään mätä tomaatti!

Tappajatomskujen paluun jälkeen on tehty vielä kaksi jatko-osaa: Tappajatomaatit iskevät takaisin (1990) ja Tappajatomaatit ja Ranskan vallankumous (1991). Etenkin tuo viimeinen on nimen perusteella sen luokan spektaakkeli, että pakko nähdä...

(Kuvat: http://www.obsessedwithfilm.com/ ja http://en.wikipedia.org/wiki/File:Returnofthekillertomatoes.jpeg)


Kolmannen valtakunnan verileikit


No nyt on päästetty paha valloilleen! Tällä viikolla dvd:llä julkaistu Blood Creek lupailee kunnon kauhumäjäystä: on kuolemattomia natseja, veririittejä, salatiedettä ja pahojen henkien riivaamia eläimiä. Ikävä kyllä tarina on niin hutera, ettei se oikein kannattele tämän kokoluokan verikestejä.



Blood Creek (a.k.a. Town Creek)
Valmistumisvuosi: 2009
Ohjaaja: Joel Schumacher
Pääosat: Dominic Purcell, Henry Cavill,
Michael Fassbender, Emma Booth

Eräänä yönä pari vuotta kadoksissa ollut Dominic Purcell saapuu veljensä Henry Cavillin luo ja pyytää tätä mukaansa kostamaan kohtaamansa vääryydet. He suuntaavat vanhalle maatilalle, jossa Dominicia on pidetty vankina, ja alkavat räiskiä.

Pian heille selviää, ettei varsinainen paha olekaan tilalla asuva saksalainen siirtolaisperhe, vaan heidän kellarissaan lymyävä rupinaamainen okkultisti-natsi. Natsi (Fassbender) saapui tilalle jo vuonna 1936 etsimään muinaisia riimukiviä, jotka takaisivat hänelle äärettömät pimeyden mahtivoimat. Perhe sai pidäteltyä natsihirviön aisoissa tarjoamalla hänelle säännöllisin väliajoin siepattujen ihmispolojen verta, mutta nyt pääsee helvetti valloilleen.

Natsi manaa maatilan eläimet verenhimoisiksi apureikseen ja yrittää kasvattaa itselleen kolmatta silmää (!). Seuraa pitkä ja verinen kamppailu, mutta lopulta Dominic Purcell onnistuu kuristamaan natsin piikkilangalla velipojan tökätessä veitsen otsassa kiiluvaan lisäsilmään. Siitäs sai, mokoma Schweinhund!

Rima ei ollut lähtökohtaisesti kovin korkealla tämän elokuvan suhteen, mutta jotenkin Schumacherilta (Numero 23, Oopperan kummitus, Rankka päivä, Päämies) odotti kuitenkin jotain parempaa. Eniten tökki se, ettei edes näin makaaberista asetelmasta saatu irti mitään pelottavaa. Arsch.

(Kuva: http://en.wikipedia.org/wiki/File:Blood_Creek.jpg )

Jos metsään haluat mennä nyt...


Katsoin äskettäin kaksi erittäin huonoa elokuvaa, joissa ihminen joutuu selviytymään luonnon uhkilta. Työn puolesta katsottu Huviretki helvettiin, eli Long Weekend (USAssa Natures Grave), on ahdistava ja hieman pitkästyttävä uusintaversio 1970-luvulla tehdystä aussikauhupätkästä.

Huvikseen - ja ehkä tilapäisessä mielenhäiriössä - katsottu Kaw on puolestaan täysin yhdentekevä ja hieman pitkästyttävä korppipainajainen. Kannen ja trailerin perusteella odotin jotain siinä määrin mautonta, että vaaka olisi kallistunut huumorin puolelle, mutta valitettavasti leffa oli tehty ihan tosissaan.


Long Weekend (Huviretki helvettiin)
Valmistumisvuosi: 2008
Ohjaaja: Jamie Blanks
Pääosat: James Caviezel, Claudia Karvan

Jim Caviezel ja Claudia Karvan ovat katkera ja kinasteleva aviopari. He päättävät lähteä viikonlopunviettoon syrjäiselle rannalle kaveripariskunnan kanssa, mutta he eivät koskaan ilmaannu paikalle. Niinpä toisilleen jatkuvalla syötöllä vihamielisesti vittuileva parivaljakko joutuu pitämään kivaa keskenään.

Telttapaikalla nahistelu jatkuu. Metsästä kuuluu pelottavia ääniä ja meressä liikkuu jotain epäilyttävää. Hysteerinen Claudia haluaisi lähteä jo kotiin, mutta itsepäinen juntti-Jim haluaa jäädä ammuskelemaan päättömästi ympäriinsä ja repostelemaan roskia luontoon. Jimiä ei hätkähdytä edes se, että hän löytää lähettyviltä mädäntyneitä retkeilijöitä, joiden kohtaloa ei nähdä tarpeelliseksi selittää.

Claudia omii väkivalloin pariskunnan auton ja kaasuttaa holtittomasti puskiin. Rannalle ajautunut kuollut merilehmä ei olekaan vissiin kuollut, sillä se raahaa itsensä yön aikana Jimin viereen möllöttämään. Nyt riittää eräjormailu jo Jimillekin ja hän yrittää kuumeisesti raivata tiensä takaisin ihmisten ilmoille. Matkan varrella hän näkee Claudian jousi otsassaan. Mahtoiko itse luontoäiti hänet siihen lahdata? Jim pääsee autotielle, mutta joutuu samantien rekan liiskaamaksi. Nature has spoken.

Aaargh, ihan paskaa. Tämä elokuva on itsessään rikos luontoa kohtaan.



Kaw
Valmistumisvuosi: 2007
Ohjaaja: Sheldon Wilson
Pääosat: Sean Patrick Flanery, Kristin Booth,
Stephen McHattie

Pikkukaupungin sheriffi Sean Patrick Flanery valmistautuu viimeiseen päiväänsä virassa, kun hänet kutsutaan tutkimaan oudosti raadeltua miestä. Korppi raakkuu pahaenteisesti.

Korppeja tulee lisää. Ne raakkuvat pahaenteisesti. Sitten ne alkavat nokkia asukkaita armotta ja lennellä läpsytellen ympäriinsä. Seuraa taistelua raakkuvien korppien kanssa, kunnes ihmislihaa himoitseva petolintuparvi kuolee tautiin, joka teki niistä hulluja alun alkaen.

Ei mitään Hitchcockia.

(Kuvat: http://shocktillyoudrop.com/nextraimages/ngsmall.jpg ja http://s170.photobucket.com/albums/u260/LordNinja2007/Kaw/Capa.jpg)

Megabotit hippasilla


Katsoin juuri noin kaksi ja puoli tuntia räjähdysten, rymistelyn ja rytinän tauotonta virtaa oranssinruskeilla näyttelijöillä ja tehostejättiroboteilla höystettynä. Kyllä - kyseessä on viime vuoden huonoimpana elokuvana palkittu Transformers: Revenge of the Fallen. Razzie-projekti ei siis etene täysin järjestyksessä, mutta olihan tuokin jossain vaiheessa katsottava.


Transformers: Revenge of the Fallen

(Transformers: Kaatuneiden kosto)
Valmistumisvuosi: 2009
Ohjaaja: Michael Bay
Pääosat: Shia LaBeouf, Megan Fox,
Josh Duhamel, John Turturro


Valtava pyöräbotti riehuu. Räjähdyksiä, takaa-ajoa ja tuhoa Shanghaissa. Amerikassa oranssi Shia LaBeouf on lähdössä kotoa opiskelemaan, ja oranssi Megan Fox keikistelee mikroshortseissa. Kampuksella Shia LaBeouf huomaa saaneensa mystisiä, ikiaikaisia robottikaavoja aivoihinsa koskettuaan mahtikuutio AllSparkista lohjennutta palaa. Megabeibeksi tekeytynyt kuuma kissabotti yrittää tappaa LaBeoufin, mutta Megan ja Bumblebee-autobotti rientävät apuun.

Tämän jälkeen elokuvassa on enimmäkseen räjähdyksiä, täsmälleen toistensa näköisiä pahisbotteja, räjähdyksiä, ammuskelua, räjähdyksiä, näyttäviä takaa-ajoja sekä kiihkeän mahtipontisia ja ihannoivia otoksia Yhdysvaltain asevoimista. Ja räjähdyksiä. Sivurooleissa on ärsyttäviä, poliittisesti epäkorrekteja etno- ja gettobotteja, jotka puhuvat afrikkalais-amerikkalaisilla ja latinoaksenteilla. Yksi vaikuttaisi olevan Lähi-idästä.

Michael Bay räjäyttää ja tuhoaa useita kulttuurihistoriallisia kohteita, kuten Gizan pyramidit ja muinaisen kaupungin Jordanian Petrassa. Aavikolla möyhitään yhtä antaumuksella kuin ykkösosassakin. Hiekka pöllyää ja jättirobotit taistelevat hidastetuissa otoksissa eeppisen sankaritarinamusiikin vyöryessä taustalla. Lopuksi jäljelle jääneet pahisbotit pakenevat avaruuteen odottamaan kolmososaa.

Aivan luokatonta paskaa. On täysi mysteeri, miten Bay saa mahdutettua seuraavaan Transformersiin vielä enemmän räjähdyksiä ja tuhottua enemmän roinaa. Ehkäpä koko hässäkkä viedään avaruuteen - siellähän voisi räjäytellä kokonaisia planeettoja ja roboteistakin voisi tehdä äärettömän valtavia!!! On myös kiehtovaa nähdä, onko näyttelijöistä mahdollista tehdä entistäkin ruskettuneempia. Sitä minä jään odottamaan. 

Hopeisena pilvenreunuksena voi pitää tätä: jos olet nähnyt Revenge of the Fallenin, voit nautiskella Rod Hiltonin erinomaisesta pilailukäsiksestä The Editing Roomin sivuilla.
     
(Kuva: http://andrewpaladie.files.wordpress.com/2010/01/transformers.jpg)

Rakkauden runnoma bimbo


No niin, aika palata Razzie-projektin pariin. Vuorossa on Dirty Love, vuoden 2005 voittava tekele. Nopea yhteenveto: huonon huumorin kyllästämä sekoitus tunkkaista tilannekomiikkaa ja väsynyttä parisuhdevääntöä, jälkimakuna viipyilevä myötähäpeä. Epäilemättä vadelmansa ansainnut.


Dirty Love
Valmistumisvuosi: 2005
Ohjaaja: John Mallory Asher
Pääosat: Jenny McCarthy, Carmen Electra,
Eddie Kaye Thomas, Kam Heskin


Jenny McCarthy on hysteerinen bimbo, jonka mallipoikaystävä dumppaa kylmästi elokuvan ensimetreillä. Alkaa hillitön sekoilu, johon sisältyy huonoja treffejä (mm. esileikkinä meriahvenen anukseensa ahtava mies), päihteitä ja irrottelua tyttöjen kanssa. Huumori on alapäävoittoista: nauruja yritetään nostattaa jättikokoisilla maxi pad -terveyssiteillä, puhelimeen pieremisellä ja taikurin hanurista vedettävällä värihuivilla. It's magic.

Höystehahmoina McCarthyn yhden naisen sirkukselle toimivat Jennyyn toivottomasti rakastunut Eddie Kaye Thomas (American Pie -leffojen Finch), getto-glamoröösi Carmen Electra ja hattara-aivoinen törröhuuli Kam Heskin.

Huono oli, kertaakaan en nauranut.
 
(Kuva: http://www.impawards.com/2005/posters/dirty_love.jpg)

Trash of the Titans


Aijai, taas menin halpaan: lupaukset näyttävistä tehosteista ja eeppisistä sankareista vetivät katsomaan Clash of the Titansin 3D-version. Aivan kuten viime vuoden puolella nähty 2012, oli Titaanien taisto suurella rahalla tuotettua roskaa.


Clash of the Titans (Titaanien taistelu)
Valmistumisvuosi: 2010
Ohjaaja: Louis Leterrier
Pääosat: Sam Worthington, Gemma Arterton,
Liam Neeson, Ralph Fiennes

Kuninkaalliset ovat käyneet jumalaapelkäämättömiksi ja röyhkeiksi, joten häikivään hopeahaarniskaan sonnustautunut Liam Neeson (Zeus), Ralph Fiennes (Haades) ynnä kumppanit päättävät pitää pienen kurinpalautuksen: he uhkaavat vapauttaa merihirviö Krakenin (joka on muuten ryövätty tarinaan skandinaavisesta mytologiasta, mutta kukapa noita laskee), ellei ihmiskunta ala nöyrtyä. Normirahvaassa herranpelko istuu tiukempaan ja kiihkeä kansanjoukko uhraisi Krakenille mieluummin prinsessan kuin itsensä. Siinä sitten nahistellaan ja jumalatkin juonittelevat toisiaan vastaan.

Köyhä kalastajapoika Sam Worthington, eli puolijumala Perseus, asettuu ihmisten puolelle, sillä hän on katkera ja kostonjanoinen Haadeksen hukutettua hänen sijaisperheensä. Oikea isähän on siis Zeus, joka kävi kiksauttamassa Perseuksen äitiä Danaeta isännän poissaollessa. Isäntä tästä suuttuneena nakkasi äidin ja äpäräpojan avomerelle kuolemaan, mutta poika puolijumalapa noukittiin turvaan kalastusveneeseen.

Niinpä Frodo lähtee saattueineen kohti Mordoria, tai siis Perseus lähtee saattueineen kohti Manalaa, kohdaten matkan varrella kaikenlaisia vaaroja, kuten tarinaan kuuluu. On jättiskorpioneja, harpyijia ja muita rumia tehosteotuksia, mutta lopulta päästään Styx-joelle ja Manalaan Medusan päätä irroittamaan. Sitä tarvitaan nimittäin Krakenin kukistamiseen - käärmenaisen katse kun kivettää kaiken elollisen.

Kun pää on pussissa ja apuun hirnahtaa vielä Pegasos, symppis ja siivekäs ratsu, kiitää Perseus pelastamaan ihmiskunnan. Jippijaijee.

Kautta Zeuksen parran! Näistä aineksista ja tällä budjetilla olisi saanut aikaiseksi vaikka mitä, mutta Clash of the Titans jätti kyllä täysin kylmäksi. Jälkeenpäin leffaan ympätystä 3D:stä ei ollut mitään iloa, örkit olivat urpon näköisiä ja kaikki juonenkäänteet + vitsit oli selitetty auki kuin aivovammapotilaille. Alkaa näyttää siltä, että muoto yhä useammin jyrää sisällön isoissa tehoste-eepoksissa.

Sääli sinänsä. Maksaisin mielelläni käypää rahaa nähdäkseni hyviä miekka-ja-sandaali-seikkaliluja, fantasiamahtailuja ja katastrofispektaakkeleita, kunhan joku vain tekisi niitä.

(Kuva: http://blogs.coventrytelegraph.net/thegeekfiles/PerseusMedusa.jpg)

Ruåttalainen rimanalitus


Ei helvete, mikä leffa. Ruotsalaisveljesten Mårten ja Torkel Knutssonin käsikirjoittama ja ohjaama Naken vuodelta 2000 oli tuskallista katsottavaa. Olisin ollut valmis luovuttamaan jo vartin jälkeen, mutta kiukullahan se oli katsottava loppuun.


Naken (Nakuna)
Valmistumisvuosi: 2000
Ohjaaja: Mårten & Torkel Knutsson
Pääosat: Anna Järphammar, Dan Malmer, Henrik Norberg,
Lisa Kock, Martin Forsström, Victoria Silvstedt


Henrik Norbergin (leffassa Anders) polttarit äityvät siihen pisteeseen, että mies herää hääpäivänään hissistä - alasti, viskipullo kädessä ja kortonki hanurista pilkistäen. Juhlapaikalle on päästävä keinolla millä hyvänsä, mutta nakkena hiippaillessa ei paljon kanssakulkijoilta apuja heru. Kaiken lisäksi kammottava krapulapäivä on juuttunut repeatille ja Norberg herää hissistä yhä uudelleen.

Kertautuvan päivän kirous kattaa mm. Riosta haaveilevan spurguremmin, itseään kerrosleivällä sotkevan poliisin ja kirjavan joukon kerrostalon asukkaita, joita Norberg epätoivoissaan häiriköi. Kerronta on sekavaa, näytteleminen huonoa ja käsikirjoitus lienee koostunut muutamasta muistilapusta. Missään vaiheessa ei selitetä mistä Päiväni murmelina -efekti johtuu, mutta lopulta Norberg pääsee häihinsä ja tarina saa jonkinlaisen päätöksen.

Ikään kuin katsomiskokemus ei olisi tarpeeksi kammottava muutenkin, otosten väliin on leikattu äärettömän rumia, neonväreissä loistavia ja perverssejä parin sekunnin mittaisia animaatiojaksoja. Va fan?

Hävetkää ruotsalaiset, sillä det här filmet var ju hemsk skit.

(Kuva: http://static.lovefilm.se/img/cover/movie/huge/Naken/15495.jpg)

Cowabunga, Clooney


Ostin taannoin kirpparilta parilla eurolla dvd:n, jossa on yhteensä neljä leffaa: amerikkalainen toiminta/rikoskökkö Red Surf, Dolph Lundgren -toimintapläjäys Men of War, Attack of the 50 Foot Woman (ei alkuperäinen, vaan Daryl Hannah -made-for-tv-remake vuodelta 1993) ja joku hämärä tanskalainen actionvääntö The Russian Ninja. Laatupaketti siis.

Toistaiseksi olen katsonut vasta yhden noista: George Clooneyn varhaisiin töihin kuuluvan Red Surfin, joka oli paitsi erittäin huono, myös todella nolo. En tiedä miten muuten voi kuvailla sitä fiilistä, kun katsoo ruuhkatukkaisia Clooneya ja Doug Savantia esittämässä niinku tosi rankkoja surffi- ja prätkäjannuja, jotka diilaa huumeita farkunlahkeet tungettuna saappaisiin...



Red Surf
Valmistumisvuosi: 1990
Ohjaaja: H. Gordon Boos
Pääosat: George Clooney, Doug Savant, Deedee (Michellen sisko) Pfeiffer,
Gene Simmons


Clooney (leffassa Remar) ja Savant (Attila) ovat parhaita kavereita ja elämä on silkkaa hurjastelua, remuamista, ryyppäämistä ja pikkurikoksia. Rahaa hankitaan hieromalla huumekauppoja limaisen latinoloordin kanssa. Tyttöystävä Pfeiffer motkottaa, mutta pysyy renttu-Clooneyn peesissä.

Kun käy ilmi, että pariskunnalla on vauva tuloillaan, täytyy tempaista viimeinen iso keikka ja vetäytyä väljemmille vesille. Tietenkin kaikki menee päin persettä ja ruumiita tulee. Clooneykin haukkaa paskaa ja kuolee.

Red Surf oli leffa, jonka katsominen ei ollut lainkaan hauskaa - ainoastaan piinallisen pitkäveteistä. Edes Kiss-keulakuva Gene Simmonsin rynkkypresentaatio tai hupaisat, vanhanmalliset vesiskootterit eivät piristäneet tunnelmaa katsomossa.

Ja ajatella, vain vuotta myöhemmin Kathryn Bigelow ohjasi huikean Point Breakin (Myrskyn ratsastajat), joka yhdisti varsin onnistuneesti surffausta, rähinää ja rikoksia. Jostain syystä olen vahvasti mieltynyt tuohon leffaan, vaikkei se mikään cinemaattinen mestariteos olekaan. Mutta joku siinä toimii, ja siitä on tullut häpeällinen nautintoni: ala-asteella koetun ensihurman jälkeenkin Point Break on pyörinyt ruudussa varmasti lähemmäs kymmenen kertaa. Surf's up, dude! 

(Kuva: http://www.cloudninedvds.co.uk/images/products/ppa1128.jpeg)

Yliannostus college-huumoria


Olen nyt katsonut viimeisen kahden kuukauden aikana pari todella paskaa opiskelijahuumorileffaa, Going Greek ja American Poop, mutta eilen tuli vastaan vielä näitäkin huonompi saman genren tuotos: Pledge This!, eli Vannomatta Paris.

Tämä puolitoistatuntinen huonouden multihuipentuma kysyy jo melko ammattimaista suhtautumista, sillä tällaisen pasparduun läpikatsomiseen tarvitaan todellista turnauskestävyyttä. Onneksi sitä on tässä blogin mittaan kertynyt.

 
Pledge This! (Vannomatta Paris)
Valmistumisvuosi: 2006
Ohjaaja: William Heins
Pääosat: Paris Hilton, Paula Garcés, Sarah Carter, Simon Rex,
 Kerri Kenney, Holly Valance, Alexis Thorpe

Paris Hilton on leffassa Gamma Gamma -sisarkunnan pj Victoria English: rikas, hemmoteltu ja henkisesti epäkypsä megapissis, joka kantaa taskukokoista koiraansa vaaleanpunaisessa designer-kassissa ja hokee joka väliin "That's hot". Toisin sanoen Hilton esittää elokuvassa itseään.

Juonentynkää saadaan siitä, että PH haluaa Gamma Gammat jonkun turhanpäiväisen lehden kansikuvaan, mutta tarvitsee mukaan rumia nörttejä, jotta kilpailusäännöissä vaadittava "monimuotoisuuden" kriteeri täyttyy. Sopivasti kampuksella räjähtääkin vessanpönttö, ja ryhmä naispuolisia fukseja joutuu putkiremontin takia tilapäisesti asunnottomaksi. Tämä monimuotoisuutta alleviivatusti ilmentävä joukko (johon kuuluu mm. lesbo, läski ja tummaihoinen) päättää hakea Gamma Gammoihin majoituksen toivossa ja kah - tulokkaiden nöyryytys voi alkaa.

Huumoria yritetään puristaa college-genren leffoille tyypillisistä aiheista, kuten eläimiinsekaantumisesta, ulosteista, seksistä, oksentamisesta ja sisar/veljeskuntaan pyrkivien häpäisemisestä. Tissejä nähdään runsaasti, mutta edes se ei tee leffan katsomisesta kannattavaa - ei, vaikka olisi yltiökiimainen teinipoika pahassa puutteessa.

Katsomiskokemuksen huippuhetki oli se, kun pieniltä nokosilta herätessäni huomasin elokuvaa olevan enää 10 minuuttia jäljellä.

Luulenpa pitäväni tämän jälkeen hieman taukoa frat-huumorista. Viime viikolla oppimani uusi sanonta soveltuu muuten erinomaisesti elokuvan määrittelyyn: Pledge This! oli tyylipuhdasta hirpaa, eli hirveetä paskaa. Vältelkää kuin ruttoa.

(Kuva: http://media.hd.se/2007/08/03/244359/large/pledge_this.jpg)

Palkintohuumaa


Viikonloppuna jaettiin sekä Razziet että Oscarit, ja ensimmäistä kertaa kävi niin, että sama henkilö nappasi yhdet molempia! Sandra Bullock nimittäin pokkasi (vieläpä henkilökohtaisesti) huonoimman naispääosanesittäjän Razzien All About Steve -leffasta ja seuraavana iltana parhaan naispääosanesittäjän Oscarin The Blind Side -elokuvasta. En ole itse kova Bullock-fani, mutta täytyy nostaa hattua historialliselle suoritukselle.

Viime vuoden huonoimpana elokuvana palkittiin Transformers: Revenge of the Fallen, joka sai Razziet myös huonoimmasta ohjaajasta (Michael Bay) ja huonoimmasta käsikirjoituksesta. Katsoin muuten eilen sivusilmällä tuota ykkösosaa telkkarista, eikä siitäkään paljon hyvää voi sanoa. Tarkasti laskelmoitua, näyttävää nuorisoviihdettä, jonka pääasiallinen tarkoitus on maksimoida brändin ympärille rakennetun merchandise-imperiumin voitot. Eivätkä nuo voitot ole aivan vähäiset: pelkästään ohjaaja Michael Bay kääräisee kakkososan ohjaajapalkkionsa lisäksi oheismyynnistä noin 150 miljoonan dollarin taskurahat.

The Golden Razberry Awardsien 30-vuotissynttäreiden kunniaksi jaettiin myös kolme erikoispalkintoa: vuosikymmenen huonoin elokuva, naisnäyttelijä ja miesnäyttelijä. Kunniavadelmat menivät Battlefield Earthille, Paris Hilttonille ja Eddie Murphylle. Pystit tuntuvat menneen oikeille kohteille, vaikka onhan Murphy sentään esiintynyt 2000-luvulla sellaisissa laatuelokuvissa kuin Pähkähullu professori 2: Klumpit, Eläintohtori 2, Pluto Nash ja Norbit... Ehkäpä parin vuoden päästä ensi-iltansa saava Beverly Hills Cop IV palauttaa miehen entiseen loistoonsa?

Loput Razzie-voittajat täältä.

Amerikankakkaa


Pikkuveli vinkkasi, että American Poop voisi olla sopiva leffa ruodittavaksi blogiin, ja sitähän se olikin. Itse hän jaksoi kuulemma katsoa elokuvaa n. 15 minuuttia, mutta meikäläinenpä otti haltuun koko puolitoistatuntisen teinihuumoripökäleen. Ei ehkä ylpeilemisen arvoinen saavutus, mutta jonkinlainen sinnikkyyden osoitus kuitenkin.



American Poop
(aka The Connecticut Poop Movie)
Valmistumisvuosi: 2006
Ohjaaja: Joe Kingsley
Pääosat: Ross Kidder, Amelia Morck, Randy Tobin,
Jonathan Cahill, Jason Sarayba, Chuck Kaiton

Ross Kidder (leffassa Russ Turner) on omaa paikallis-tv-ohjelmaa pitävä pikkujulkkis koulussa, joka huomaa valmistumisen jälkeen, ettei siirtymä työ- ja aikuiselämään olekaan helppo nakki. Juoni on lyhyt ja ytimekäs: yritetään saada työpaikka ja tyttöystävä.

Opiskelijaleffoista tuttu biletyspunkpop säestää piereskelyä, ryyppäämistä, tissien vilauttelua, pöydälle (ja lukuisiin muihin paikkoihin) paskomista, eläimiin sekaantumista ja "It's always the right time to ass bang" -huudahduksia.

Kuten nimestäkin voi jo päätellä, tässä elokuvassa uloste, suolikaasut ja muut ruumiineritteet ovat näyttävässä roolissa. Myös pohjoisamerikkalaisen nuorisokulttuurin merkkikieli tulee tutuksi: jos et tiennyt mikä shocker on, American Poopin jälkeen tiedät. Vaikket ehkä haluaisikaan.

Sen sijaan yhtään hauskaa vitsiä elokuvasta ei löydy. Jos mahdollista, tämä oli vielä huonompi kuin genreveljensä Runkkarit.

(Kuva: www.911dvd.net/media/The%20American%20Poop%20Movie%20-%20Unrated.jpg)

Maailman tylsin trilleri


Razzie-voittajien läpikäynti jatkuu: tänään oli vuorossa varsin kelvolliselle Basic Instinctille rykäisty kelvoton jatko-osa Basic Instinct 2, joka sai vuonna 2007 peräti neljä Razzie-palkintoa. Kategoriat olivat Worst Picture, Worst Actress, Worst Prequel or Sequel ja Worst Screenplay.

 
Basic Instinct 2
Valmistumisvuosi: 2006
Ohjaaja: Michael Caton-Jones
Pääosat: Sharon Stone, David Morrissey, David Thewlis


Kiimainen murhaaja/kirjailija Catherine Tramell, eli Sharon Stone on taas täällä. Edellisessä osassa värkkiään vilautellut Stone nähdään nyt Lontoossa, jossa hän niittaa alkajaisiksi tunnetun jalkapalloilijan. Kylmää kyytiä saavat myös reportteri ja gigolo. Näyttöä ei kuitenkaan löydy riittävästi, joten naikkonen joutuu vankilan sijasta terapeutille.

Piinattua rikospsykiatria näyttelee paskanjäykkä David Morrissey, jonka taikinanaamainen tulkinta jää täysin tuhnuksi. Stone on puolestaan cunning old minx, joka imailee rössöä posket lommolla ja hönkäilee rivouksia. Kumpikaan ei varsinaisesti loista roolissaan.

Tyylilajina lienee tavoiteltu psykologis-eroottista trilleriä, mutta lopputuloksena on kaksi tuntia tylsää kukkua. Melkeinpä mieluummin ottaisi sen jäänaskalin ohimoon, kuin tätä katselisi.

(Kuva: http://www.moviesonline.ca/movie-gallery/albums/userpics//BasicInstinct2Poster3.JPG)


Mamman matkassa


Kun kävin viime vuoden puolella Turussa jouluostoksilla ja pikkuveljeä moikkaamassa, tarttui mukaan myös kymppisäkki leffoja. Kaikki huonoja, oletettavasti, mutta kahden ja puolen euron kappalehintaan hankinnan väärtejä.

Nyt yksi niistä on myös todistetusti surkea, nimittäin Big Mama Jack. En oikein tiedä kuinka kuvailisin tätä kummallista teosta, mutta "raskaan sarjan naurupommi" se ei ainakaan ollut, vaikka kansi niin väittääkin.



Big Mama Jack
Valmistumisvuosi: 2005
Ohjaaja: Grey Hofmeyr
Pääosat: Leon Schuster, Lionel Newton, Mary-Ann Barlow, Alfred Ntombela


Kannen perusteella odotin jotain halvalla tehtyä Big Momma's House -kloonia, mutta kyseessä olikin melko eriskummallinen eteläafrikkalainen kohelluskomedia. Juoni muistutti hieman Mrs. Doubtfirea, muu olikin sitten täyttä dadaa.

Leon Schuster on vähän rupsahtanut ja luuserinoloinen grip (eräänlainen yleismies-jantunen, joka esim. siirtelee lavasteita ja liikuttelee kameravaunua) Nelson Mandelasta kertovan elokuvan tuotannossa. Schuster haluaisi kovasti näytellä, mutta ohjaaja Lionel Newton on kusipää, eikä anna miehen näyttää taitojaan. Syntyy kränää, joka huipentuu siihen, että ohjaaja juottaa gaalassa Schusterille mystisellä Mama Africa -jauheella terästettyä viskiä, joka saa hänet näkemään pelkoa-ja-inhoa-las-vegasissa-maisia hallusinaatioita ja oksentamaan holtittomasti kuuluisan näyttelijättären päälle kesken juhlapuhetta.

Tämän johdosta Schuster etsintäkuulutetaan, joten hän naamioituu mustaksi matamiksi ja pestautuu kotiapulaiseksi mulkku-ohjaajan huusholliin. Mamma laittaa koiran pesukoneeseen, tamppaa sammuksiin palavia pyykkejä, riehuu keittiössä, tekee jäynää isännälle ja rakastuu lopulta tämän avovaimoon tuplaroolissaan skotlantilaisena kulkurilääkärinä. Niin, kulkurilääkärinä.

Big Mama pääsee myös elämänsä rooliin Mandela-elokuvassa ja kaikki tuntuu sujuvan sutjakkaasti, kunnes koko kommervenkki paljastuu elokuvan ennakkokatselussa. Suuri rakkaus suutahtaa, mutta hämmingin laantuessa Schuster saa anteeksi ja elämä jatkuu. Hakuna matata.

Elokuva on täynnä kummallisia tehosteita, kuten hidastuksia ja nopeutuksia, ja erikoiskikkailut ovat vaivaannuttavan vähällä vaivalla (tai rahalla) toteutettuja. Esimerkiksi hallusinaatiokohtauksissa nähtävät efektit ovat sellaista kökkökamaa, että oksat pois.

Kaikkein kamalinta on kuitenkin musiikki: pätäkän puutteessa katsoja saa nauttia filmiryhmän omista versioista mm. Celine Dionin Titanic-tunnarista ja Figaro-oopperasta. Teki mieli puhkoa korvat.

Tämä elokuva oli kuin kauhallinen hullukeittoa; ei mikään makunautinto.

(Kuva: http://fabulousrobertpattinson.se/images/2008/7391970019462-01_15448883.jpg)

Razzie-ehdokkaat 2009


Maanantaina julkistettiin vuoden 2009 Razzie-ehdokkaat, ja nyt täytyy häpeillen myöntää, etten ole nähnyt vielä yhtäkään huonoimman elokuvan pystistä kisaavista tekeleistä.

All About Steve vaikutti tosin trailerin perusteella niin huonolta, että se täytynee katsastaa hetimiten. Samoin Land of the Lost ja GI Joe. Ja Transformers. No okei, myönnetään, aion katsoa kaikki. Mitäpä en tekisi rakkaan harrastuksen eteen.

Nyt vaan jännäämään kuka nappaa elokuva-alan hilpeät häpeäpöntöt maaliskuun kuudentena. Ja seuraavana päivänä jaetaankin ne kiiltävämmät kunniamaininnat, eli Oscarit, joten sohvatyynyt ojennukseen ja popcornit tulille!

Näillä mennään:

Huonoin elokuva:
  • All About Steve
  • GI Joe: The Rise Of Cobra
  • Land Of The Lost
  • Old Dogs
  • Transformers: Revenge Of The Fallen

Huonoin miespääosa:
  • All Three Jones Brothers (Jonas Brothers: The 3D Concert Experience)
  • Will Ferrell (Land Of The Lost)
  • Steve Martin (The Pink Panther 2)
  • Eddie Murphy (Imagine That)
  • John Travolta (Old Dogs)

Huonoin naispääosa:
  • Beyoncé (Obsessed)
  • Sandra Bullock (All About Steve)
  • Miley Cyrus (Hannah Montana: The Movie)
  • Megan Fox (Jennifer's Body and Transformers: Revenge Of The Fallen)
  • Sarah Jessica Parker (Did You Hear About The Morgans?)

Huonoin miessivuosa:
  • Billy Ray Cyrus (Hannah Montana: The Movie)
  • Hugh Hefner - as Himself (Miss March)
  • Robert Pattinson (The Twilight Saga: New Moon)
  • Jorma Taccone - as Cha-Ka (Land Of The Lost)
  • Marlon Wayans (GI Joe: The Rise Of Cobra)

Huonoin naissivuosa:
  • Candice Bergen (Bride Wars)
  • Ali Larter (Obsessed)
  • Sienna Miller (GI Joe: The Rise Of Cobra)
  • Kelly Preston (Old Dogs)
  • Julie White - as Mum (Transformers: Revenge Of The Fallen)

(Lähde: FilmFIN, http://www.filmifin.com/FF20/uutinen.php?site=filmi&id=4256 )

Joukkomasturbaatiolla veljeskuntaan


Elokuvalta, jonka suomenkielinen nimi on Runkkarit, ei voi odottaa paljoa. Sellainen kuitenkin päätyi Makuunista haettuun 5 elokuvaa / 5 euroa / viikko -sunnuntaitarjousleffapinoon, ja ensimmäisenähän se oli katsottava. Aivot narikkaan, housut kinttuun ja kampukselle!



Going Greek (Runkkarit)
Valmistumisvuosi: 2001
Ohjaaja: Justin Zackham
Pääosat: Dylan Bruno, Laura Harris, Simon Rex, Dublin James, Chris Owen


Yritetään päästä veljeskuntaan. Tissejä, apinajurreja, pilven polttelua, nöyryyttäviä tehtäviä, oksennusta, amerikkalaista jalkapalloa ja kilparunkkausta ringissä. Veljeskuntaan päästään. Awesome, dude.

Dvd:n takakansiteksti says it all:

JOS aikainen simensyöksy, äänekkäät suolistokaasut, seksin alituinen ajatteleminen, kosteat miehuuskokeet, ryntäät (mielellään lollot tai superhinkit) EIVÄT mielestäsi voi olla elokuvan aiheita, sinun on parasta jatkaa Ajankohtaisen kakkosen katselua – tai kiperän sanaristikon rustaamista...yksin. Vähemmän urheilua. Enemmän kulttuuria - ruumiinkulttuuria. Tämä elokuva pussittaa yhteen pillit ja piirakat à la ´Delta-jengi´ ja ´American Pie´.

Jos olisin maksanut nähdäkseni tämän elokuvateatterissa, hirttäytyisin harmista.

(Kuva: http://0-images.contentreserve.com.waldo.library.nashville.org/ImageType-100/1183-1/%7B4D5E63EC-274F-46EB-9A45-8BB39ADEA53D%7DImg100.jpg)

Lisää katsottavaa


Empiren newsletterissä oli tänään ilahduttava yllätys: listaus katsojien äänestämistä kaikkien aikojen huonoimmista leffoista. The 50 Worst Movies Ever -kokoelmasta löytyi monta tuttua rainaa, mutta myös joukko aivan uusia nimiä. Pakkasten paukkuessa ja nietosten kasvaessa voinkin kääriytyä sohvalle tiirailemaan tuoreita löydöksiä...

Listan kärkisijoille kiipesi muuten Razzie-projektin tiimoilta arvosteltu Love Guru, tuo kammottava Mike Myersin aivopieru. Tässä vielä kriitikon perustelut:

"The Love Guru is downright antifunny, an experience that makes you wonder if you will ever laugh again."
- A.O. Scott, The New York Times

Noh, onneksi on sentään vielä naurunlahjat tallella. Enkä ole täysin luovuttanut Myersinkaan suhteen - kyllä tuo mainio kanadalaiskoomikkosetä vielä jotain hervotonta keksii!

Tupla-Lohanit kauhukurassa


Äsken tuli katsottua varmasti yksi huonoimmista elokuvista ikinä. Siis ikinä. Enkä ole mielipiteeni kanssa yksin: I Know Who Killed Me valittiin vuoden 2007 huonoimmaksi elokuvaksi, minkä lisäksi se sai seitsemän muuta Razzie-palkintoa, mm. Worst Actress, Worst Director ja Worst Excuse for a Horror Movie. Kahdeksalla pystillään se on toistaiseksi eniten Razzie-palkintoja kerännyt tekele - kyseenalainen kunnia, mutta täysin ansaittu.




I Know Who Killed Me
Valmistumisvuosi: 2007
Ohjaaja: Chris Sivertson
Pääosat: Lindsay Lohan, Julia Ormond, Neal McDonough

Lindsay Lohan on Aubrey Fleming, lahjakas nuori pianisti ja kirjoittaja New Salemista. Eräänä iltana hän katoaa ja kaikki pelkäävät pahinta, sillä alueella jo yksi tyttö on joutunut murhaajan kynsiin. Lohan löytyy tienvarresta käsi ja jalka irti silvottuna, mutta sentään elossa.

Sairaalassa selviää, ettei Lohan olekaan Aubrey, vaan hänen kaksoisolentonsa Dakota. Kukaan ei tätä usko, joten Aubreyn perhe vie proteesein paikatun Lohanin mukanaan kotiin. Siellä hän yrittää selvittää kohtaloaan ja pian salaperäisyyden vasemmalla kädellä kudottu vyyhti alkaa purkautua: Dakota on Aubreyn kaksoissisar, joka jäi huumeriippuvaisen biologisen äidin huomaan, kun taas Aubrey päätyi pienen kaupanhieronnan tuloksena nykyiseen perheeseensä - ilman että Aubreyn äiti koskaan sai tietää vaihdosta.

Dakota-Lohan on elättänyt itseään stripparina, ja tätä tarinan osa-aluetta heruutellaankin antaumuksella: leffa sisältää yhteensä ainakin kymppiminuuttisen Lohanin tankokihnuttelua ja perät pystyssä konttailua. Eräänä iltana esityksen jälkeen Dakota-Lohan huomaa, että kah, keskisormi irtosi. No eipä siinä sitten muuta kun käsi pakettiin ja bussilla kotiin, ompelusetti esiin ja irronnutta osaa takaisin kursimaan. Noitahan sattuu.

Myöhemmin Dakota-Lohan herää ilman toista jalkaa ja lähtee harhailemaan New Salemiin, jolloin hänet löydetään tienvarresta. Käy ilmi, että mystisesti irtoilevat ruumiinosat ovat eräänlaisia kaksosstigmoja: kaikki mitä tapahtuu siepatulle Aubrey-Lohanille, tapahtuu myös Dakota-Lohanille. Hän lähtee pelastamaan kaksossisartaan ja täysin järjettömien käänteiden jälkeen murhaajaksi paljastuu noin minuutin verran elokuvan alussa vieraillut kaljuuntuva, kauluspaitoihin pukeutuva keski-ikäinen pianonsoitonopettaja, jonka kellari on koristeltu katosta roikkuvilla tekojäsenillä.

Dakota-Lohan niistää soitonopettajasedän ja kaivaa siskonsa mullista. Dakota-Lohan ja Aubrey-Lohan jäävät maahan makaamaan silvottuine raajoineen ja elokuva loppuu.

Leffa on silkkaa sontaa alusta loppuun: juoni on typerä, dialogi kankeaa ja rakenne ontuu. Kuvottavia kidutusotoksia ja verisiä irtoraajoja näytetään kuin Saw'ssa konsanaan. Kun ääniraitakin on kuraa, ei tästä tuotoksesta voi sanoa mitään myönteistä. Paska mikä paska.

Tämän leffapläjäyksen jälkeen rima on niin matalalla, että sitä voi olla vaikea alittaa.

(Kuva: http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/d/d0/Who_killed_me_post.jpg)

Guruhuttua


Uusi vuosi ja uudet projektit: on aika käydä käsiksi The Golden Razberry Awardsin saaneiden, eli vuoden huonoimpina palkittujen leffojen surkuhupaisaan joukkoon. Olen päättänyt katsoa kaikki, eli vuosina 1980-2009 ilmestyneet, Razzie Awardsin saaneet elokuvat. Katselen toki ohessa muitakin huonouksia, mutta vuoden mittaan olisi tarkoitus nuo kaikki kakistella läpi.




Aloitan urakkani tuoreemmasta päästä - katsomalla viime vuoden vadelmapystin pokanneen Love Gurun. Uskallan tosin väittää, että samasta kunnianosoituksesta kilpaillut Meet the Spartans on vielä Myersin kynäilemää kainalopierukomediaakin kehnompi tuotos. Mutta kyllä rakkauden guru palkintonsa ansaitsee, ei vastalauseita sen suhteen. 





Love Guru
Valmistumisvuosi: 2008
Ohjaaja: Marco Schnabel
Pääosat: Mike Myers, Jessica Alba, Romany Malco, Justin Timberlake, Verne Troyer



Toronto Maple Leafsin tähtipelaaja Romany Malco (leffassa Darren Roanoke) riutuu rakkaustuskissa eikä kykene pelaamaan, vaikka Stanley Cup häämöttelee nurkan takana. Malcon jättämä vaimo hengaa nyt vastustajajoukkueen maalivahdin, kanadanranskalaisen Jacques "Le Coq" Grandén kanssa. Tuuheaviiksistä, Celine Dionia ihannoivaa ja tabarnacia hokevaa meisselisetää esittää Justin Timberlake. 

Leafsin johto (hehkeä Jessica Alba ja mini-me Verne Troyer) päättää palkata apuun Mike Myersin esittämän rakkausgurun, Maurice Pitkan. Pitka on Deepak Chopran jälkeen maailman toiseksi suosituin new age -spiritualisti, joka kiertää maailmaa huuhaa-seminaareja pitäen ja naurettavan nimisiä itsehoito-opuksia kirjoitellen.

Guru ryhtyy hommiin. Malco joutuu tekemään erilaisia harjoitteita, kuten kohtaamaan kriittisen äitinsä, ja pikkuhiljaa kiekkokuningas kuoriutuu traumoistaan. Muhkeapartainen Myers rakastuu Albaan, mutta siveysvyö ei aukea ennen kuin guru oppii rakastamaan ensin itseään. Välillä leikataan takaumiin guruopinnoista: pelataan stink moppia, jossa sohitaan vastustajaa kuseen kastetulla luutulla, ja seurataan kierosilmäisen oppi-isän, Guru Tugginmypudhan, piereskelyä.

Kun norsut ovat naineet, kääpiö lämäisty maaliin ja tarpeeksi monta nimivitsiä väännetty + Mariska Hargitay -tervehdystä vaihdettu, on henkinen kasvu päättynyt ja parit saaneet toisensa. Lopuksi tanssitaan bollywood-tyyliin.

Justin Timberlake tanssilattialla vetämässä sprinkleriä ja rekkakuskia Celine Dionin tahtiin hymyilytti hennosti, mutta hyvin harvat Love Gurun vitsit olivat oikeasti hauskoja. Kauas on tultu Wayne's Worldin ja Austin Powersin ajoista, ja jos sama tahti jatkuu, saanee Myers lisää kultaisia vadelmia.  

Sivuhuomiona: näin tällä viikolla vihdoinkin Avatarin ja totesin sen olevan aivan hulppea fantasiaspektaakkeli! Mietin etukäteen mahtavatko siniset na'vit olla liian korneja, mutta jokainen yksityiskohta tässä avaruussadussa oli niin huolella toteutettu, ettei moiselle mussutukselle jäänyt juuri sijaa. Muutkin Pandora-planeetan möröt olivat vaikuttavia, puhumattakaan leijuvista virtuaalivuorista.

Tarina sinänsä ei ollut ennennäkemätön, ainakaan Pocahontas tai Tanssii susien kanssa -elokuvien ystäville, mutta who frickin cares kun puitteet ovat noin komiat. Koin itseni melkein kolmituntisen rupeaman jälkeen hyvin viihdytetyksi ja visuaalisesti tyydytetyksi, mitä nyt 3D-lasit vähän hiersivät korvantaustaa. Kansa on saanut sirkushuvinsa.

Ehkä parhaiten kokemus kiteytyy Chuck Koplinskin leffa-arvion otsikkoon Illinois Timesissa: A Wonder to behold, a Story to Forget


(Kuvat: http://razzies.com ja http://www.impawards.com/2008/posters/love_guru.jpg)
 
Copyright 2009 Filminaattori. All rights reserved.
Blogger Template by Blogger and Blogger Templates.
Bloggerized by Miss Dothy