Kuoleman limavanat

Leppoisan kesäillan ratoksi tuli kaiveltua pitkästä aikaa The B-Movie Collection -boksia. Siinäkin kokoelmassa on vielä monta leffaa näkemättä, mutta tällä kertaa eniten houkutteli verenhimoisten tappajaetanoiden tarina. Ja täytyy kyllä todeta, että valinta oli erinomainen! Slugs osoittautui varsin viihdyttäväksi kasariroskaelokuvaksi.

Slugs

Valmistusvuosi: 1988

Ohjaaja: Juan Piquer Simón

Pääosat: Michael Garfield, Kim Terry, Philip MacHale,

Alicia Moro, Santiago Alvarez, Concha Cuetos, 

John Battaglia

Pahaa-aavistamaton amerikkalaispikkukaupunki uinuu idyllissään, kunnes yksinäinen juoppo joutuu etananruoaksi kotonaan. Äreä seriffi John Battaglia ja salskea terveystarkastaja Michael Garfield hälyytetään paikalle. He patsastelevat huoneeseen kulmasta, josta on suora näköyhteys sohvalla retkottavaan mädäntyneeseen ruumiseen, ja ihmettelevät, että mikäs täällä haisee. Ai kas, tuo puoliksi syöty densohan se siinä käryää.

Seuraavaksi terveystarkastajaa työllistää nainen, joka valittaa kamalasta hajusta talonsa liepeillä. Garfieldin ystävä, puhtaanapitolaitoksessa työskentelevä viemärivelho Philip MacHale, menee ronkkimaan putkistoa talon alla. Reippaan sanitaatiohepun hymy hyytyy, kun käy ilmi, että viemärissä vaanii jotain epäilyttävää...

Siirrytään vanhemman pariskunnan kasvihuoneelle. Muori jämentää miestänsä hoitamaan pari tuholaisten valtaamaa kasvia kuntoon. Pahaksi onneksi julma tappajaetana livahtaa isännän puutarhahanskan sisään ja käy kiinni, kun ukko vetää kintaan käteen. Mies yrittää vimmatusti hakata kättään irti kirveellä paksun tehosteveren pulputessa ja emännän kauhistellessa vieressä. Hän onnistuukin lopulta, mutta siinä melskatessa jokin lannoitekanisteri tms. on alkanut sauhuta ja tapahtuu VALTAVA RÄJÄHDYS.

Tarkastaja Garfield alkaa huolestua toden teolla, sillä jättietanoita löytyy jo hänen pihaltaan. Siinä nurmikolla kyykkiessä hervottoman korni kauhuetana puraisee häntä sormeen, ja Garfield katsoo viisaammaksi ottaa näykkijän purkkiin jemmaan. Hän vie sen vaimonsa liioiteltua brittienglantia puhuvalle tutkijatuttavalle, joka kertoo katsojille perustiedot etanoiden biologiasta. Garfieldia kiinnostaa, maistuuko mölliäisille liha. "No hyvänen aika, ei kai nyt sentään", brittitutkija tuumaa. Eipä.

Siirrytään aivan leffan alussa tavatun Garfieldin tuttavapariskunnan kotiin. Vaimo on seitinohuesta päiväkännistä aiheutuneessa epähuomiossa silpunnut päivällissalaattiin yhden tappajaetanan, ja pian einestyksen jälkeen mies alkaa yökkiä. "Ehkä se johtuu anjoviksesta", ehdottaa liköörinhuuruinen vaimo. "Niin, salaatti maistui kyllä hieman suolaiselle". He jatkavat iltaa tietämättöminä hitaasti mutta varmasti lähenevästä splatter-herkuttelusta.

Toisaalla ruuhkatukkainen teinari menee tyttöystävänsä luo muhinoimaan. Meno on kiihkeää ja tissejäkin nähdään, mutta sitten wc-pöntöstä ryömii nälkäinen etana-armeija. Alaston tyttöystävä joutuu inhottavien nilviäisten armoille ruuhkatukan yrittäessä pelastautua ikkunasta persposket vilkkuen. Yritykseksi se kuitenkin jää, ja molemmat haukkaavat paskaa.

Laboratoriossa brittitutkija kohottaa hillitysti kulmakarvojaan, kun Garfieldin tuoma etana kellistää rotevan koe-eläinhiiren ja alkaa popsia menemään.

Nohevan terveystarkastajan päässä alkaa muotoutua teoria tappajaetanoista. Äreä seriffi viittaa kintaalla moisille mietteille, mutta sanitaatiosankari MacHalella on todisteita mutanttietanoita synnyttävästä myrkkyjätteestä. Nyt tarvitaan suunnitelma!

Palataan etanasalaattia syöneeseen mieheen. Kesken tärkeän bisnesillallisen tämä kaatuu mylvien maahan ja kaikista ruumiinaukoista purskahtaa inhoja limalieroja!!! Ei siis etanoita, vaan etanoiden loisia, kuten brittitutkija meille ystävällisesti selventää.

Garfield yrittää keskeyttää kaupungin vedenjakelun, sillä etanat ovat pesiytyneet viemäriverkkoon ja niitä tulee jo hanoistakin, mutta pormestari ei usko tappajaetanauhkaa todeksi. Pormestari luonnollisesti päätyy seuraavaksi etanoiden haukkapalaksi.

Gameplan alkaa muotoutua, kun brittitutkija keksii keinon päästää etanat päiviltään - litiumpohjainen arsenikkiliuos! He lastaavat tynnyrillisen ainetta mukaansa ja suuntaavat viemäreihin. Garfield houkuttelee ristiretkelle myös sanitaatioheppu MacHalen, joka dramaattisesti hyvästelee perheensä, KUIN ENNAKOIDEN TULEVAA KOHTALOAAN. 

Tutkija jää viemäriaukon suulle päivystämään ihmeliuoksensa kanssa, kun Garfield & MacHale katoavat maan uumeniin. He löytävät pian mutanttietanoiden pesäkkeen, mutta juuri ennen loppupamausta sanitaatiosankari molskahtaa etanaliejuun: näkyy vain ylös kurottava käsi ja veristä pulpahtelua. Garfield pelastautuu, tutkija laskee etanantappoliemet viemäriin, ja koko maanalainen putkiverkosto roihahtaa liekkeihin. Viemärinkannet sinkoilevat, joka paikassa RÄJÄHTELEE NÄYTTÄVÄSTI.

Garfield suree hetken veivinsä heittänyttä MacHalea ja astelee sitten emäntä kainalossa, hälytysajoneuvojen valojen välkkeessä kohti uutta huomista. (Joka on luultavasti limainen ja kauhistuttava, sillä lopuksi zoomataan viemärinkannella kiemurtelevaan kostajaetanaan...)

Aika hauska puolitoistatuntinen! Leffa rullasi eteenpäin kuten hyvän kauhu(komedia)n kuuluukin: uhkaa ilmassa leijuttaen, mutta liikaa kiirehtimättä ja etenkin liikaa näyttämättä. Splatter-kuvastoa on kohtuullisesti, ja tehosteet ovat keskimääräistä parempia - muutamassa kohdassa mieleen tuli Kadonneen aarteen metsästäjien sulava natsi. Huippukamaa, siis.

Huomattava osa repliikeistä tarjoillaan jälkiäänitettynä, mikä tuo rutkasti hauskuutta jo ennestään riemukkaaseen katselukokemukseen. Myös kumma sountrack viihdyttää: toimintakohtauksissa kuullaan dramaattisia patarumpuja, loppukohtausta ryydittää puolestaan kasarisitcomtunnarimainen sävellys.

Tätä suosittelen limaisen lämpimästi!

Kuva: http://3.bp.blogspot.com

Hinkkikarkelot hautuumaalla

Roskaelokuvan klassikoksikin mainostettu Orgy of the Dead esitettiin Yle Teemalla viime halloweeninä ikärajalla 7, joten arvelin luvassa olevan kohtuullisen kesy spektaakkeli. Ja niinhän se olikin - tekelettä voisi moittia jopa tylsäksi.

Orgy of the Dead (Orgiat hautausmaalla)

Valmistusvuosi: 1965 
Ohjaaja: Stephen C. Apostolof (käsis Ed Wood)
Pääosissa: Criswell, Fawn Silver, 

Pat Barrington

Kauhutarinoita työkseen tehtaileva William Bates ajelee ympäriinsä tyttöystävänsä (seksploitaatiotähti Pat Barrington) kanssa ja etsii vanhaa kalmistoa inspiraation toivossa. Pian he rysäyttävät puskaan juuri sopivasti karmivan luutarhan kohdalla, ja pariskunta jää pökerryksissä maahan makaamaan.

Siirrytään usvaa huokuvalle hautausmaalle, jossa mahtipontisesti puhuva pervo viitassa (selvännäkijä ja jonkin sortin viihdetaiteilija Criswell) vaatii nähdä kirottujen sielujen irstailushow'n. Jos esitykset eivät miellytä häntä, hän tuomitsee kalmoparat ikuiseen kadotukseen. Muhhahhahhahaa!!! Apunaan hänellä on kalpea ja pöyhkeätukkainen yön valtiatar, Fawn Silver (tämä rooli oli alkujaan varattu Maila Nurmelle eli Vampiralle, mutta ilmeisesti suunnitelmat muuttuivat). Ensimmäisenä esityksenä nähdään, kuinka mustaperuukkinen nainen tanssii alushousuissa, mokkasiineissa ja otsapannassa intiaanijoikauksen säestämänä.

Pariskunta heräilee, kuulee musiikin ja hiipii hautuumaalle pällistelemään. Meneillään on nyt toinen esitys, jossa punahiuksinen naisdemoni keikistelee alushousuissaan. Pervo viittamies Criswell nyökkäilee hyväksyvästi. Pat Barrington haluaisi häipyä epäilyttävästä miljööstä, mutta William Bates tuntuu yllättäen viihtyvän. He jäävät seuraamaan muoviluurangon ympärillä tapahtuvaa tissienheilutusta. Virhe.

Puskissa vaanineet Muumio ja Susimies nappaavat pariskunnan ja tuovat heidät Criswellin tykö. Heidät sidotaan pylväisiin ja pakotetaan katsomaan elävien kuolleiden kannukarkeloita, jossa lannevaateheppu parhaillaan ruoskii kissapukunaista. Kissanaisella on asussaan kätevästi luukut rintojen ja persauksen kohdalla. Seuraavaksi nähdään orjatytön piina. "Kärsimys mua ilahduttaa!", hihkuu kinky-Criswell. Paljon vääntelehtimistä ja maassa kierimistä, ihmissusi ja muumio diggailevat esitystä pensaikossa.

Yön valtiatar haluaa osansa huveista ja lähestyy Pat Barringtonia valtava voiveitsi ojossa, mutta Criswell ärähtää. Hän haluaa nähdä lisää ryntäitä. Alkaa flamencoesitys pääkallon ympärillä: kiihkeää pyörimistä ja meksikolaista musiikkia. Seuraavan vääntelehtimisaktin väliin on leikattu lähikuvia kalkkarokäärmeestä. Muumio uskoutuu Susimiehelle, ettei oikein välitä käärmeistä. Jammailua, innostuneita örähdyksiä ja ulvontaa.

Pariskunta yrittää vapautua siteistään vaihtaen samalla intohimottomia solvauksia. Dialogi on kerrassaan ponnetonta, mutta katsojan huomio kiinnittyykin pian vajakin näköiseen kalmomorsiameen, joka tytisyttää areenalla 60-luvun sympaattisia luomulollojaan hilpeän rytmimusiikin tahtiin. Vasemmanpuoleisessa tississä on selvästi enemmän liikettä ja se pomppii iloisesti sinne tänne. Savukone pössähtelee.

Aamu alkaa sarastaa. Pimeyden yksinvaltias Criswell haluaa nähdä vielä yhden esityksen ennen auringon ensisäteitä. Hämmentyneen näköinen zombityttö hortoilee edestakaisin yläosattomissa. Kun show päättyy, saa Fawn Silver vihdoin luvan lahdata Pat Barringtonin. Mutta hups! Aurinko nousee ja kaikki yön kummajaiset muuttuvat yhtäkkiä luurangoiksi.

Elokuva päättyy siihen, että kolaripaikalle saapuneet ensihoitajat lastaavat Barringtonia ja Batesia ambulanssiin. Loppuratkaisu on tuttu ala-asteen äidinkielen aineista: sitten heräsin, ja kaikki olikin vain unta! Maailman huonoimpana elokuvaohjaajana kuolemansa jälkeen palkittu Ed Wood ei näemmä ollut yhtään sen lahjakkaampi käsikirjoittajana.

Leffahan siis koostuu lähinnä yläosattomien naisten "tanssiesityksistä". Koreografiat ovat psykedeelisiä ja monesti täysin epäsynkassa musiikin kanssa. Näytteleminen on erittäin kökköä; Pimeyden ruhtinatar Fawn Silver on ainoa, joka näkee hieman vaivaa roolinsa eteen.

Kaipa tätä voi jonkinlaisena kulttiklassikkona pitää, mutta ei tämä kyllä omien roskasuosikkieni listalle pääse.

(Kuva: http://colunistas.ig.com.br)

Karhuherran karmea kosto

Hupsistarallaa, taas on venähtänyt päivitysväli aika eeppisiin mittasuhteisiin... Vaan tokkopa tuo maailmaa kaataa - eikun uutta kiekkoa kehiin. Tällä erää vuorossa Mega Monster -boksiin kuuluva Bear (2010), joka oli sekä kuolettavan tylsä että äärimmäisen huono.

Bear
Valmistusvuosi: 2010

Ohjaaja: John Rebel

Pääosissa: Brendan Michael Coughlin,
Patrick Scott Lewis, Katie Lowes,
Mary Alexandra Stiefvater

Kaksi veljestä tyttöystävineen/vaimoineen ovat matkalla (ilmeisesti) jonkun synttäreille, kun heidän farmari-Chevynsä leviää tienposkeen. Peltilehmä on pian kunnossa, mutta pensaasta kuuluu pahaenteistä rapinaa ja örähtelyä. Toinen tytöistä menee lähemmäksi selvittämään, mikä villipeto mahtaa olla kyseessä. Koska pitäähän se nyt tietää, samalla tavoin kuin on välttämätöntä tarkistaa kaikki epäilyttävät äänet pimeässä talossa - etenkin, jos olet yksin.

No, karhuhan siellä lymyää. Se ei ole järin kookas, eikä näytä olevan hyökkäysaikeissa, joten se selvästikään ei ole kannessa mainostettu tappajamesikämmen. Tästä huolimatta yksi pojista hakee käsiaseen ja ampuu karhun kuoliaaksi. Lajitoverinsa lahtaamisesta suivaantuneena paikalle lompsii isompi karhu ja alkaa ahdistella nuoria. He onnistuvat könyämään auton sisään, mutta karhu kippaa sen nurin. Hetken koslaa tuupittuaan otso kääntyy pois ja menee nyyhkymusiikin säestämänä suremaan ammuttua karhukaveriaan. Lopulta peto katoaa metsään.

Kenollaan oleva auto täytyy jälleen korjata, mikä tarjoaa oivat puitteet veljesten välienselvittelyyn. Puidaan yhdentekeviä perhekriisejä siihen asti, että karhu ilmaantuu taas paikalle. Seuraa jännittäväksi tarkoitettu ajojahti kolmen metrin säteellä autosta, minkä päätteeksi karhu raatelee nuoremman veljen tyttöystävän. Auton ikkunaan jää vain märkä pläntti. Muut näyttelijät käyvät kuumeisesti läpi metodinäyttelemisen peruskurssia päässään ja tekevät kaikkensa näyttääkseen järkyttyneiltä.

Karhu palaa useaan otteeseen piinaamaan päähenkilöitä, aina saman, ärsyttävän musiikin säestyksellä. Vanhempi veljistä lähtee hakemaan apua, jolloin hänen vaimonsa ja pikkuveljensä ehtivät puida lisää turhanpäiväisiä suhdekiemuroita. Jaarittelu keskeytyy tilapäisesti, kun karhu RAAHAA VANHEMMAN VELJEN TAKAISIN AUTOLLE, TAPPAAKSEEN TÄMÄN VASTA MYÖHEMMIN. Kyllä. Tämä karhu haluaa kostaa pitkän kaavan mukaan. 

Seuraa lisää pitkäveteistä jorinaa. Syyllisyydessä piehtaroiva vaimo joutuu tunnustamaan bylsineensä pikkuveljeä ja olevansa nyt raskaana. Dramaattista sananvaihtoa, syyttelyä, läpsimistä. Piinallinen avautumissessio keskeytyy onneksi lopulta, sillä karhu palaa, raatelee veljekset ja päästää armeliaasti paksuna olevan vaimokkeen pakenemaan puskiin. Lopuksi näytetään luontodokumenttimaista kuvaa autonraadossa telmivästä karhusta. Roll credits.

Olipa harvinaisen työläs katseltava! Tuskanhiki helmeili valehtelematta otsalla jo ensimmäisen vartin aikana.

Elokuva on täysin epäonnistunut genrehybridi: puoliksi halpaa petokauhua, puoliksi huonosti näyteltyä ihmissuhdedraamaa. Tuotanto on äärimmäisen pihiä alusta loppuun. Kuvauspaikka on kehnosti valaistu, näyttelijät harrastelijoita ja kalusto mitä luultavimmin kahden pennin rihkamaa. Ohjaajakaan tuskin on ammattikuntansa kuumimpia nimiä - tämän lisäksi hän on ohjannut vain tekeleen nimeltä Wolf Town (2010), jossa nelihenkinen kaveriporukka joutuu verenhimoisen susilauman saartamaksi. Kuulostaa etäisesti tutulta...

Masentavaa kyllä, monsteriboksissa on vielä yksi elokuva jäljellä. Täytyy toivoa, että tappajakäärmeestä on saatu enemmän irti.

(Kuva: www.filmey.com)

Van Damme, hokkarihemmo

No nyt tuli katsottua aikamoista kökkökamaa. Heti alkuun paljastan, että tämä on todella huono pätkä. Eikä Muscles from Brussels tee edes spagaattia.

Sudden Death (Äkkikuolema)

Valmistumisvuosi: 1995

Ohjaaja: Peter Hyams

Pääosissa: Jean-Claude Van Damme, Powers Boothe,
Raymond J. Barry

Palomies Van Damme yrittää pelastaa pientä lasta liekehtivästä talosta, mutta lapsi kuolee. Van Damme traumatisoituu. Leikataan tökerösti nykyhetkeen, jossa Stanley Cup (Penguins vs.Black Hawks) on pian alkamassa.

Eronnut, enää satunnaisesti töissä käyvä Van Damme on päässyt palotarkastajaksi kisahalliin ja käy hakemassa lapsensa (Whittni Wright ja Ross Malinger) katsomaan peliä nihkeän ex-vaimon luota. Samaan aikaan joukko terroristeja soluttautuu jäähalliin aikeenaan siepata Yhdysvaltain varapresidentti. Matsin käynnistyessä alkaa myös kulisseissa tapahtua: roistot pääsevät turvatoimien ohi varapresidenttiin käsiksi ja koplan nokkamies Powers Boothe sanelee ehtonsa - tsiljoona biljoonaa dollaria ennen pelin päättymistä tai areena räjähtää taivaan tuuliin!!!

Van Damme huomaa tyttärensä kadonneen katsomosta ja lähtee etsimään tätä. Tuolla, maskotin matkassa! Valtavaksi pingviiniksi pukeutunut roisto vie Whittni Wrightin muiden panttivankien luo ja palaa tekemään selvää Van Dammesta. Seuraa intensiivinen kamppailu laitoskeittiössä: Van Dammen pää joutuu melkein lihaleikkuriin, jonka jälkeen Van Dammen pää melkein upotetaan rasvakeittimeen. Pian JCVD kuitenkin pääsee niskan päälle heittämällä muovitönkästä chilirouhetta maskottipään sisään ja työntämällä linnun höyryävän kuumaan suurkeittiöastianpesukoneeseen. Toisen roiston hän niistää iskemällä tarjottimelle jääneen liha-aterian rippeet tämän kaulavaltimoon – luu kurkkuun, kirjaimellisesti.

Van Damme onnistuu saamaan yhteyden virkavaltaan, mutta iskujoukot eivät pääse räjähteillä miinoitettuun halliin. Niinpä yhden miehen tehopartio alkaa purkaa pommeja omin päin. Pahiksia luuraa joka nurkan takana, joten Jean-Clauden on keksittävä äkkiä jotain nohevaa. Hän naamioituu Pittsburghin maalivahdiksi, luistelee muina miehinä kentälle ja pelastaa pelin! Mutta aika käy vähiin... on aloitettava tappelu jäällä, jotta pääsee rangaistusaition kautta purkamaan loput pommit. Seuraa kiivasta kamppailua, konekivääri laulaa, veri roiskuu.

Ja sitten, kuin tilauksesta: jatkoaika, johon ehtii tunkea vielä monta taistelukohtausta. Van Damme riehuu hallin katolla, listii roistoja, kiitää lopulta vaijerilla alas kupolin sisäsaumaa ja räjäyttää omatekoisen pommin avulla miehen mentävän aukon panttivankiaitioon pelastaakseen lapsensa.

Ei jännitys kuitenkaan vielä tähän lopu. Viime metreillä Powers Boothe onnistuu nappaamaan Whittni Whiten mukaansa, Jean-Claude lähtee perään. Tappelua, säpinää! Tyttö vapautuu. Boothe kipuaa pakokopterinsa kyytiin dollarinkuvat silmissään, mutta Van Damme ennättää tarrautua tikkaisiin ja ampua pilotin, jolloin härveli syöksyy hidastettuna sisään jäähalliin ja räjähtää. Lapset ovat turvassa ja Jean-Claude pyyhkii hiet otsalta. Loppu.

Jonkinlainen Die Hard -kopiohan tämä lienee, mutta kammottavan huono sellainen. Melkein hävettää edes puhua leffoista samassa lauseessa. Damme on pökkelö, dialogi kuraa ja lapsinäyttelijät aivan onnettomia. Täyttä savea, älkää katsoko edes vapun jälkeisessä hupailumielentilassa.

(Kuva: imdb.com)

Voittaja syö kaiken

Kuten tuossa aiemmin jo mehustelinkin, ostin itselleni kolmen kovan eli boksin, josta löytyy Mega Shark vs. Giant Octopus (2009), Lockjaw (2008) ja Bear (2010). Ensimmäiseksi katsoin megahain ja jättimustekalan taiston, joka oli Putouksen Leena Hefner o.s. Herppeenluomaa mukaillakseni hirrrvveen, HIRRRRvvveen huono.

Mega Shark vs. Giant Octopus

Valmistumisvuosi: 2009

Ohjaaja: Jack Perez

Pääosissa: Debbie Gibson, Lorenzo Lamas,
Vic Chao, Sean Lawlor

Huolellisesti meikattu ja kammattu valtameritutkija Debbie Gibson on arktisella sukellusvene-ekspeditiolla bongaamassa valaita. Samaan aikaan vedenpinnan yläpuolella armeijan helikopteri pudottaa mereen jonkinnäköisen kaikuluotainlähettimen, mikä saa valaat aivan villeiksi. Massiiviset nisäkkäät puskevat päin jäävuorta, jonka sisuksista lohkeaa kaksi kammottavaa otusta: megahai ja jättimustekala! Gibson todistaa kaiken tämän omin silmin, mutta luulee nähneensä näkyjä ja on kuin ei mitään, lallallaa.

Siirrytään Japanin aluevesille, jossa jättimustekala tuhoaa himolonkeroineen kokonaisen öljynporauslautan. Herrasiunaa, Godzillako sieltä nousee!?!? Tasukete, tasukete!

Samaan aikaan toisaalla: lentokone lentelee kaikessa rauhassa ehkä hieman liian lähellä merenpintaa, kunnes matka katkeaa syvyyksistä hirvittävällä ponnistusvoimalla syöksähtävän megahain kammokitaan.

Merihirviöiden hirmuteoista tietämättömänä Debbie tutkii rantaan ajatunutta valaan raatoa. Alue on eristetty, mutta noheva tiedenainen huomaa valaassa törröttävän hampaan ja vohkii sen mukaansa. Hän vie sen professorituttavalleen Sean Lawlorille, ja he yrittävät selvittää mikä on tuo kumma löydös, joka SIIS AIVAN ILMISELVÄSTI ON HAMMAS. Pitkällisten selvitysten jälkeen he päätyvät toteamaan, että hammashan se on. Hätiin kutsutaan myös japanilainen asiantuntija Vic Chao, joka selvittää katsojille kyseen olevan esihistoriallisista muinaishirviöistä.

Tutkijakolmikko alkaa kehitellä keinoa, jolla otukset saataisiin houkuteltua ansaan. Alkaa kankea kollaasi, jossa Gibson, Lawlor ja Chao puljaavat erivärisillä vesivärililiemillä löytääkseen oikean yhdisteen. Katsoja ehkä osaakin jo arvata mitä on tuloillaan, sillä hän on katsonut Terra Novaa, jossa myöskin puijataan esihistoriallisia petoja, mutta elokuvassa suurta löydöstä toki pihdataan sen verran, että Gibsonin ja Chaon välille ehtii kehittyä pientä romanssintynkää... Seuraa viitteellistä vaakamamboa takahuoneessa... ja sitten: FEROMONIT!!! Mutta tietenkin!

Tutkijat ja armeijan kovanaamat sulloutuvat sukellusveneeseen ja lähtevät merelle tekemään lopun syvyyksien hirviöistä. Megahai ehtii haukata palan Golden Gate Bridgestä, ja tästä hermostunut armeijaheppu ehdottaa jo ydinpommia. Vedenalaisesta ekosysteemistä huolehtiva Gibson keksii kuitenkin paremman ratkaisun: taistelkoot muinaispedot toisensa hengiltä! Möröt houkutellaan samaan paikkaan ja ne taistelevat kuolemaan saakka. Ei siis niin, että toinen kuolee ja toinen voittaa, kuten luonnossa joskus tapahtuu, vaan niin, että molemmat kätevästi haukkaavat paskaa. Uhka neutralisoitu: pedot vajoavat vetiseen hautaan ja maailma pelastuu. 

Hävytöntä roskaa. Juonenkuljetusosiot ovat kuin pornoleffasta, tehosteet uskomattoman halpoja (tärisytän kameraa, niin näyttää että tämä sukellusvene kallistelee) ja huumoria ei nähtävästi oltu budjetoitu teokseen lainkaan.

Olen nähnyt pahempiakin, mutta tämä oli oikea kärsimys. Olisi ehkä pitänyt olla hirrrvveen, HIRRRRvveen humalassa...

(Kuva: http://homecinema.thedigitalfix.com)

Tulevien katselmusten himottelua

POW! Tsekatkaas mitä tilasin itselleni joululahjaksi:

Blogi on päässyt pahasti näivettymään, joten lienee korkea aika kurittaa dvd-soitinta ja katsoa lisää elokuvateollisuuden kuraisimpia tuotoksia.

Ensimmäisenä lautaselle pääsee ehdottomasti tuo keskimmäinen Mega Shark vs. Giant Octopus, joka on ollut katsomislistalla pitkään. Ö-luokan elokuviin erikoistunut filmistudio The Asylum tehtailee  ns. minibudjetin megaspektaakkeleita viitisen kappaletta vuodessa, ja leffakammotukset menevät suoraan kotiteatterilevitykseen. Mitä luultavimmin loistokamaa.

Arviot: coming soon...
(Kuva: http://www.zavvi.com)

Anteliaan avaruussutturan matkassa

Tämä kulttihelmi sattui käteen ensiretkellä uuden asuinalueeni kirjastoon, jonka pisteet nousivat löydöksen ansiosta välittömästi. Voiko olla pitämättä paikallislainaamosta, jossa on kummallinen, B-elokuvia sisältävä dvd-kokoelma?

Itse elokuva oli hykerryttävän psykedeelinen ja irstaileva, kuplivia erikoistehosteita ja läpinäkyviä avaruuspukuja myöten.

 Barbarella - Queen of the Galaxy

Valmistumisvuosi: 1968

Ohjaaja: Roger Vadim

Pääosissa: Jane Fonda, John Phillip Law,
Anita Pallenberg

Jane Fonda (29 vee) on "viiden tähden astronavigaattori" Barbarella, jonka lempihuvia ainakin alkukrediittikohtauksen perusteella on alastomana leijailu painottomassa tilassa. Kotoisan nakusession keskeyttää pian puhelu aurinkokunnan huolestuneelta pääministeriltä: hullu tiedemies Durand Durand (kyllä, kasaribändi Duran Duran sai inspiraation nimeensä elokuvasta) on kehitellyt vaarallisen positronisäteen. Vuosisatoja vailla konflikteja selviytynyt maailmankaikkeus on vaarassa ajautua sotaan ja sekasortoon!

Ase ja aivokäyrätunnistin turvanaan Fonda lähtee pahoille teille eksyneen tiedemiehen perään. Mutta voi ei! Hän joutuu keskelle magneettimyrskyä ja hyrräkompassi menee epäkuntoon. Fonda tekee pakkolaskun Tau Cet -nimiselle jääplaneetalle, joka on täynnä pelottavia, muovirauskujen vetämissä kelkoissa kulkevia lapsikaksosia, terävähampaisia nukkeja ja sinisiä pupujusseja.

(Hmm, tämä elokuvan mukana tullut LSD-mehuhan on hyvää...)

Fonda joutuu uhkaavaan tilanteeseen pahaenteisesti leukojaan loksuttavan nukkearmeijan kanssa, mutta viime hetkellä apuun rientää salskea Pyydystäjä, italialaisnäyttelijä Ugo Tognazzi, joka kiidättää hänet turvaan purjealuksellaan. Vastapalveluksena hän tahtoo Fondan muhinoivan kanssaan perinteisellä tyylillä - ei "hurmionsiirtopillereiden" avulla, kuten nykyään galaksissa on tapana. Ja tokihan Fonda vällyjen väliin sujahtaa: viiden tähden astronavigaattori on aina valmis petipuuhiin!

Kiihkeän lemmenyön jälkeen Fondan matka jatkuu maan alle Yön kaupunkiin, jossa hän kohtaa John Phillip Law'n esittämän sokean ja siivekkään Pygar-enkelin. Lihaksikas siipiveikko on menettänyt halunsa lentää, mutta arvata jo saattaa mikä voisi innostaa enkelin jälleen yläilmoihin...

Vetäistyään varvit hemaisevan seksipupu-Fondan kanssa John Philip lennättää avaruussutturan kaupunkiin, jota pahamaineinen Suuri Tyranni asuttaa. Kierreltyään tovin orgioita kuhisevassa hovissa Fonda tapaa itse Tyrannin, joka onkin yllättäen tummahiuksinen superkissa Anita Pallenberg - miau! Hän haluaa Fondan lesboleikkikaverikseen, mutta juonen epäonnistuessa sysää hannailevan Barbarellan häkkiin pikkuruisten tappajalintujen nokittavaksi.

Neuvokas Fonda löytää kuitenkin salareitin vallankumouksellisten kätkettyyn päämajaan, jossa häntä tervehtii viiksekäs - ja himokas - sissipäällikkö David Hemmings eli Dildano. Seuraa lisää jörnimistä, minkä jälkeen Fonda joutuu jälleen pulaan: Suuren Tyrannin kätyri telkeää hänet masiinaan, jonka tarkoituksena on tappaa uhri nautintoon. Fonda on kuitenkin niin kiihkeä paketti, että hekumahärveli kärventyy piloille ennen kuin pahin ehtii tapahtua.

Mutta mitä kummaa! Kätyri onkin Durand Durand eli Milo O'Shea, joka aikoo kaapata vallan! Hän telkeää Fondan ja Pallenbergin unikammioon ja ottaa positronisäteen käyttöön. Maanisen ääniraidan säestämänä vallanhimoinen O'Shea mellastaa kehittämänsä massatuhoaseen puikoissa, mutta tuhoaa lopulta vahingossa itsensä, ja John Philip lennättää kuumat avaruuskinkut turvaan. Groovy!

Barbarella oli mainio aikamatka seksploitaatioelokuvan kultakaudelle ja varsin hupaisa kokemus kaiken kaikkiaan. Fondan minimaaliset avaruusvetimet, kieli poskessa -meininki ja kosmoksen kulisseina toimivat, psykedeelisiä kuvioita heijastavat öljyprojisointikiekkoefektit vetävät katsojan vastustamattomaan camp-universumiin, josta ei ole kiire pois.

Kökköjen halpistuotantojen parhaimmistoa, ettenkö sanoisi. Suosittelen!

(Kuva: http://www.discshop.fi/)