Jos metsään haluat mennä nyt...

Katsoin äskettäin kaksi erittäin huonoa elokuvaa, joissa ihminen joutuu selviytymään luonnon uhkilta. Työn puolesta katsottu Huviretki helvettiin, eli Long Weekend (USAssa Natures Grave), on ahdistava ja hieman pitkästyttävä uusintaversio 1970-luvulla tehdystä aussikauhupätkästä.

Huvikseen - ja ehkä tilapäisessä mielenhäiriössä - katsottu Kaw on puolestaan täysin yhdentekevä ja hieman pitkästyttävä korppipainajainen. Kannen ja trailerin perusteella odotin jotain siinä määrin mautonta, että vaaka olisi kallistunut huumorin puolelle, mutta valitettavasti leffa oli tehty ihan tosissaan.

Long Weekend (Huviretki helvettiin)

Valmistumisvuosi: 2008

Ohjaaja: Jamie Blanks

Pääosat: James Caviezel, Claudia Karvan

Jim Caviezel ja Claudia Karvan ovat katkera ja kinasteleva aviopari. He päättävät lähteä viikonlopunviettoon syrjäiselle rannalle kaveripariskunnan kanssa, mutta he eivät koskaan ilmaannu paikalle. Niinpä toisilleen jatkuvalla syötöllä vihamielisesti vittuileva parivaljakko joutuu pitämään kivaa keskenään.

Telttapaikalla nahistelu jatkuu. Metsästä kuuluu pelottavia ääniä ja meressä liikkuu jotain epäilyttävää. Hysteerinen Claudia haluaisi lähteä jo kotiin, mutta itsepäinen juntti-Jim haluaa jäädä ammuskelemaan päättömästi ympäriinsä ja repostelemaan roskia luontoon. Jimiä ei hätkähdytä edes se, että hän löytää lähettyviltä mädäntyneitä retkeilijöitä, joiden kohtaloa ei nähdä tarpeelliseksi selittää.

Claudia omii väkivalloin pariskunnan auton ja kaasuttaa holtittomasti puskiin. Rannalle ajautunut kuollut merilehmä ei olekaan vissiin kuollut, sillä se raahaa itsensä yön aikana Jimin viereen möllöttämään. Nyt riittää eräjormailu jo Jimillekin ja hän yrittää kuumeisesti raivata tiensä takaisin ihmisten ilmoille. Matkan varrella hän näkee Claudian jousi otsassaan. Mahtoiko itse luontoäiti hänet siihen lahdata? Jim pääsee autotielle, mutta joutuu samantien rekan liiskaamaksi. Nature has spoken.

Aaargh, ihan paskaa. Tämä elokuva on itsessään rikos luontoa kohtaan.

Kaw

Valmistumisvuosi: 2007

Ohjaaja: Sheldon Wilson

Pääosat: Sean Patrick Flanery, Kristin Booth,
Stephen McHattie

Pikkukaupungin sheriffi Sean Patrick Flanery valmistautuu viimeiseen päiväänsä virassa, kun hänet kutsutaan tutkimaan oudosti raadeltua miestä. Korppi raakkuu pahaenteisesti.

Korppeja tulee lisää. Ne raakkuvat pahaenteisesti. Sitten ne alkavat nokkia asukkaita armotta ja lennellä läpsytellen ympäriinsä. Seuraa taistelua raakkuvien korppien kanssa, kunnes ihmislihaa himoitseva petolintuparvi kuolee tautiin, joka teki niistä hulluja alun alkaen.

Ei mitään Hitchcockia.

(Kuvat: http://shocktillyoudrop.com/nextraimages/ngsmall.jpg ja http://s170.photobucket.com/albums/u260/LordNinja2007/Kaw/Capa.jpg)

Megabotit hippasilla

Katsoin juuri noin kaksi ja puoli tuntia räjähdysten, rymistelyn ja rytinän tauotonta virtaa oranssinruskeilla näyttelijöillä ja tehostejättiroboteilla höystettynä. Kyllä - kyseessä on viime vuoden huonoimpana elokuvana palkittu Transformers: Revenge of the Fallen. Razzie-projekti ei siis etene täysin järjestyksessä, mutta olihan tuokin jossain vaiheessa katsottava.

Transformers: Revenge of the Fallen
(Transformers: Kaatuneiden kosto)

Valmistumisvuosi: 2009

Ohjaaja: Michael Bay

Pääosat: Shia LaBeouf, Megan Fox,
Josh Duhamel, John Turturro

Valtava pyöräbotti riehuu. Räjähdyksiä, takaa-ajoa ja tuhoa Shanghaissa. Amerikassa oranssi Shia LaBeouf on lähdössä kotoa opiskelemaan, ja oranssi Megan Fox keikistelee mikroshortseissa. Kampuksella Shia LaBeouf huomaa saaneensa mystisiä, ikiaikaisia robottikaavoja aivoihinsa koskettuaan mahtikuutio AllSparkista lohjennutta palaa. Megabeibeksi tekeytynyt kuuma kissabotti yrittää tappaa LaBeoufin, mutta Megan ja Bumblebee-autobotti rientävät apuun.

Tämän jälkeen elokuvassa on enimmäkseen räjähdyksiä, täsmälleen toistensa näköisiä pahisbotteja, räjähdyksiä, ammuskelua, räjähdyksiä, näyttäviä takaa-ajoja sekä kiihkeän mahtipontisia ja ihannoivia otoksia Yhdysvaltain asevoimista. Ja räjähdyksiä. Sivurooleissa on ärsyttäviä, poliittisesti epäkorrekteja etno- ja gettobotteja, jotka puhuvat afrikkalais-amerikkalaisilla ja latinoaksenteilla. Yksi vaikuttaisi olevan Lähi-idästä.

Michael Bay räjäyttää ja tuhoaa useita kulttuurihistoriallisia kohteita, kuten Gizan pyramidit ja muinaisen kaupungin Jordanian Petrassa. Aavikolla möyhitään yhtä antaumuksella kuin ykkösosassakin. Hiekka pöllyää ja jättirobotit taistelevat hidastetuissa otoksissa eeppisen sankaritarinamusiikin vyöryessä taustalla. Lopuksi jäljelle jääneet pahisbotit pakenevat avaruuteen odottamaan kolmososaa.

Aivan luokatonta paskaa. On täysi mysteeri, miten Bay saa mahdutettua seuraavaan Transformersiin vielä enemmän räjähdyksiä ja tuhottua enemmän roinaa. Ehkäpä koko hässäkkä viedään avaruuteen - siellähän voisi räjäytellä kokonaisia planeettoja ja roboteistakin voisi tehdä äärettömän valtavia!!! On myös kiehtovaa nähdä, onko näyttelijöistä mahdollista tehdä entistäkin ruskettuneempia. Sitä minä jään odottamaan. 

Hopeisena pilvenreunuksena voi pitää tätä: jos olet nähnyt Revenge of the Fallenin, voit nautiskella Rod Hiltonin erinomaisesta pilailukäsiksestä The Editing Roomin sivuilla.
     
(Kuva: http://andrewpaladie.files.wordpress.com/2010/01/transformers.jpg)

Rakkauden runnoma bimbo

No niin, aika palata Razzie-projektin pariin. Vuorossa on Dirty Love, vuoden 2005 voittava tekele. Nopea yhteenveto: huonon huumorin kyllästämä sekoitus tunkkaista tilannekomiikkaa ja väsynyttä parisuhdevääntöä, jälkimakuna viipyilevä myötähäpeä. Epäilemättä vadelmansa ansainnut.

Dirty Love

Valmistumisvuosi: 2005

Ohjaaja: John Mallory Asher

Pääosat: Jenny McCarthy, Carmen Electra,
Eddie Kaye Thomas, Kam Heskin

Jenny McCarthy on hysteerinen bimbo, jonka mallipoikaystävä dumppaa kylmästi elokuvan ensimetreillä. Alkaa hillitön sekoilu, johon sisältyy huonoja treffejä (mm. esileikkinä meriahvenen anukseensa ahtava mies), päihteitä ja irrottelua tyttöjen kanssa. Huumori on alapäävoittoista: nauruja yritetään nostattaa jättikokoisilla maxi pad -terveyssiteillä, puhelimeen pieremisellä ja taikurin hanurista vedettävällä värihuivilla. It's magic.

Höystehahmoina McCarthyn yhden naisen sirkukselle toimivat Jennyyn toivottomasti rakastunut Eddie Kaye Thomas (American Pie -leffojen Finch), getto-glamoröösi Carmen Electra ja hattara-aivoinen törröhuuli Kam Heskin.

Huono oli, kertaakaan en nauranut.
 
(Kuva: http://www.impawards.com/2005/posters/dirty_love.jpg)

Trash of the Titans

Aijai, taas menin halpaan: lupaukset näyttävistä tehosteista ja eeppisistä sankareista vetivät katsomaan Clash of the Titansin 3D-version. Aivan kuten viime vuoden puolella nähty 2012, oli Titaanien taisto suurella rahalla tuotettua roskaa.

Clash of the Titans (Titaanien taistelu)

Valmistumisvuosi: 2010

Ohjaaja: Louis Leterrier

Pääosat: Sam Worthington, Gemma Arterton,
Liam Neeson, Ralph Fiennes

Kuninkaalliset ovat käyneet jumalaapelkäämättömiksi ja röyhkeiksi, joten häikivään hopeahaarniskaan sonnustautunut Liam Neeson (Zeus), Ralph Fiennes (Haades) ynnä kumppanit päättävät pitää pienen kurinpalautuksen: he uhkaavat vapauttaa merihirviö Krakenin (joka on muuten ryövätty tarinaan skandinaavisesta mytologiasta, mutta kukapa noita laskee), ellei ihmiskunta ala nöyrtyä. Normirahvaassa herranpelko istuu tiukempaan ja kiihkeä kansanjoukko uhraisi Krakenille mieluummin prinsessan kuin itsensä. Siinä sitten nahistellaan ja jumalatkin juonittelevat toisiaan vastaan.

Köyhä kalastajapoika Sam Worthington, eli puolijumala Perseus, asettuu ihmisten puolelle, sillä hän on katkera ja kostonjanoinen Haadeksen hukutettua hänen sijaisperheensä. Oikea isähän on siis Zeus, joka kävi kiksauttamassa Perseuksen äitiä Danaeta isännän poissaollessa. Isäntä tästä suuttuneena nakkasi äidin ja äpäräpojan avomerelle kuolemaan, mutta poika puolijumalapa noukittiin turvaan kalastusveneeseen.

Niinpä Frodo lähtee saattueineen kohti Mordoria, tai siis Perseus lähtee saattueineen kohti Manalaa, kohdaten matkan varrella kaikenlaisia vaaroja, kuten tarinaan kuuluu. On jättiskorpioneja, harpyijia ja muita rumia tehosteotuksia, mutta lopulta päästään Styx-joelle ja Manalaan Medusan päätä irroittamaan. Sitä tarvitaan nimittäin Krakenin kukistamiseen - käärmenaisen katse kun kivettää kaiken elollisen.

Kun pää on pussissa ja apuun hirnahtaa vielä Pegasos, symppis ja siivekäs ratsu, kiitää Perseus pelastamaan ihmiskunnan. Jippijaijee.

Kautta Zeuksen parran! Näistä aineksista ja tällä budjetilla olisi saanut aikaiseksi vaikka mitä, mutta Clash of the Titans jätti kyllä täysin kylmäksi. Jälkeenpäin leffaan ympätystä 3D:stä ei ollut mitään iloa, örkit olivat urpon näköisiä ja kaikki juonenkäänteet + vitsit oli selitetty auki kuin aivovammapotilaille. Alkaa näyttää siltä, että muoto yhä useammin jyrää sisällön isoissa tehoste-eepoksissa.

Sääli sinänsä. Maksaisin mielelläni käypää rahaa nähdäkseni hyviä miekka-ja-sandaali-seikkaliluja, fantasiamahtailuja ja katastrofispektaakkeleita, kunhan joku vain tekisi niitä.

(Kuva: http://blogs.coventrytelegraph.net/thegeekfiles/PerseusMedusa.jpg)

Ruåttalainen rimanalitus

Ei helvete, mikä leffa. Ruotsalaisveljesten Mårten ja Torkel Knutssonin käsikirjoittama ja ohjaama Naken vuodelta 2000 oli tuskallista katsottavaa. Olisin ollut valmis luovuttamaan jo vartin jälkeen, mutta kiukullahan se oli katsottava loppuun.

Naken (Nakuna)

Valmistumisvuosi: 2000

Ohjaaja: Mårten & Torkel Knutsson

Pääosat: Anna Järphammar, Dan Malmer, Henrik Norberg,
Lisa Kock, Martin Forsström, Victoria Silvstedt

Henrik Norbergin (leffassa Anders) polttarit äityvät siihen pisteeseen, että mies herää hääpäivänään hissistä - alasti, viskipullo kädessä ja kortonki hanurista pilkistäen. Juhlapaikalle on päästävä keinolla millä hyvänsä, mutta nakkena hiippaillessa ei paljon kanssakulkijoilta apuja heru. Kaiken lisäksi kammottava krapulapäivä on juuttunut repeatille ja Norberg herää hissistä yhä uudelleen.

Kertautuvan päivän kirous kattaa mm. Riosta haaveilevan spurguremmin, itseään kerrosleivällä sotkevan poliisin ja kirjavan joukon kerrostalon asukkaita, joita Norberg epätoivoissaan häiriköi. Kerronta on sekavaa, näytteleminen huonoa ja käsikirjoitus lienee koostunut muutamasta muistilapusta. Missään vaiheessa ei selitetä mistä Päiväni murmelina -efekti johtuu, mutta lopulta Norberg pääsee häihinsä ja tarina saa jonkinlaisen päätöksen.

Ikään kuin katsomiskokemus ei olisi tarpeeksi kammottava muutenkin, otosten väliin on leikattu äärettömän rumia, neonväreissä loistavia ja perverssejä parin sekunnin mittaisia animaatiojaksoja. Va fan?

Hävetkää ruotsalaiset, sillä det här filmet var ju hemsk skit.

(Kuva: http://static.lovefilm.se/img/cover/movie/huge/Naken/15495.jpg)

Cowabunga, Clooney

Ostin taannoin kirpparilta parilla eurolla dvd:n, jossa on yhteensä neljä leffaa: amerikkalainen toiminta/rikoskökkö Red Surf, Dolph Lundgren -toimintapläjäys Men of War, Attack of the 50 Foot Woman (ei alkuperäinen, vaan Daryl Hannah -made-for-tv-remake vuodelta 1993) ja joku hämärä tanskalainen actionvääntö The Russian Ninja. Laatupaketti siis.

Toistaiseksi olen katsonut vasta yhden noista: George Clooneyn varhaisiin töihin kuuluvan Red Surfin, joka oli paitsi erittäin huono, myös todella nolo. En tiedä miten muuten voi kuvailla sitä fiilistä, kun katsoo ruuhkatukkaisia Clooneya ja Doug Savantia esittämässä niinku tosi rankkoja surffi- ja prätkäjannuja, jotka diilaa huumeita farkunlahkeet tungettuna saappaisiin...

Red Surf

Valmistumisvuosi: 1990

Ohjaaja: H. Gordon Boos

Pääosat: George Clooney, Doug Savant, Deedee (Michellen sisko) Pfeiffer,
Gene Simmons

Clooney (leffassa Remar) ja Savant (Attila) ovat parhaita kavereita ja elämä on silkkaa hurjastelua, remuamista, ryyppäämistä ja pikkurikoksia. Rahaa hankitaan hieromalla huumekauppoja limaisen latinoloordin kanssa. Tyttöystävä Pfeiffer motkottaa, mutta pysyy renttu-Clooneyn peesissä.

Kun käy ilmi, että pariskunnalla on vauva tuloillaan, täytyy tempaista viimeinen iso keikka ja vetäytyä väljemmille vesille. Tietenkin kaikki menee päin persettä ja ruumiita tulee. Clooneykin haukkaa paskaa ja kuolee.

Red Surf oli leffa, jonka katsominen ei ollut lainkaan hauskaa - ainoastaan piinallisen pitkäveteistä. Edes Kiss-keulakuva Gene Simmonsin rynkkypresentaatio tai hupaisat, vanhanmalliset vesiskootterit eivät piristäneet tunnelmaa katsomossa.

Ja ajatella, vain vuotta myöhemmin Kathryn Bigelow ohjasi huikean Point Breakin (Myrskyn ratsastajat), joka yhdisti varsin onnistuneesti surffausta, rähinää ja rikoksia. Jostain syystä olen vahvasti mieltynyt tuohon leffaan, vaikkei se mikään cinemaattinen mestariteos olekaan. Mutta joku siinä toimii, ja siitä on tullut häpeällinen nautintoni: ala-asteella koetun ensihurman jälkeenkin Point Break on pyörinyt ruudussa varmasti lähemmäs kymmenen kertaa. Surf's up, dude! 

(Kuva: http://www.cloudninedvds.co.uk/images/products/ppa1128.jpeg)

Yliannostus college-huumoria

Olen nyt katsonut viimeisen kahden kuukauden aikana pari todella paskaa opiskelijahuumorileffaa, Going Greek ja American Poop, mutta eilen tuli vastaan vielä näitäkin huonompi saman genren tuotos: Pledge This!, eli Vannomatta Paris.

Tämä puolitoistatuntinen huonouden multihuipentuma kysyy jo melko ammattimaista suhtautumista, sillä tällaisen pasparduun läpikatsomiseen tarvitaan todellista turnauskestävyyttä. Onneksi sitä on tässä blogin mittaan kertynyt.

 

Pledge This! (Vannomatta Paris)

Valmistumisvuosi: 2006

Ohjaaja: William Heins

Pääosat: Paris Hilton, Paula Garcés, Sarah Carter, Simon Rex,
 Kerri Kenney, Holly Valance, Alexis Thorpe

Paris Hilton on leffassa Gamma Gamma -sisarkunnan pj Victoria English: rikas, hemmoteltu ja henkisesti epäkypsä megapissis, joka kantaa taskukokoista koiraansa vaaleanpunaisessa designer-kassissa ja hokee joka väliin "That's hot". Toisin sanoen Hilton esittää elokuvassa itseään.

Juonentynkää saadaan siitä, että PH haluaa Gamma Gammat jonkun turhanpäiväisen lehden kansikuvaan, mutta tarvitsee mukaan rumia nörttejä, jotta kilpailusäännöissä vaadittava "monimuotoisuuden" kriteeri täyttyy. Sopivasti kampuksella räjähtääkin vessanpönttö, ja ryhmä naispuolisia fukseja joutuu putkiremontin takia tilapäisesti asunnottomaksi. Tämä monimuotoisuutta alleviivatusti ilmentävä joukko (johon kuuluu mm. lesbo, läski ja tummaihoinen) päättää hakea Gamma Gammoihin majoituksen toivossa ja kah - tulokkaiden nöyryytys voi alkaa.

Huumoria yritetään puristaa college-genren leffoille tyypillisistä aiheista, kuten eläimiinsekaantumisesta, ulosteista, seksistä, oksentamisesta ja sisar/veljeskuntaan pyrkivien häpäisemisestä. Tissejä nähdään runsaasti, mutta edes se ei tee leffan katsomisesta kannattavaa - ei, vaikka olisi yltiökiimainen teinipoika pahassa puutteessa.

Katsomiskokemuksen huippuhetki oli se, kun pieniltä nokosilta herätessäni huomasin elokuvaa olevan enää 10 minuuttia jäljellä.

Luulenpa pitäväni tämän jälkeen hieman taukoa frat-huumorista. Viime viikolla oppimani uusi sanonta soveltuu muuten erinomaisesti elokuvan määrittelyyn: Pledge This! oli tyylipuhdasta hirpaa, eli hirveetä paskaa. Vältelkää kuin ruttoa.

(Kuva: http://media.hd.se/2007/08/03/244359/large/pledge_this.jpg)